Tervehdys kaikille blogin lukijoille!

En tiedä kuinka paljon teitä on, mutta on hienoa jos edes yksi ihminen (joku jota en henkilökohtaisesti tunne) lukee tämän tai jonkun muun blogikirjoituksen. Periaatteessa tämä on ”pöytälaatikkoon” kirjoittamista – tämä pöytälaatikko sattuu nyt vain olemaan julkinen ja kaikkien luettavissa. Näin kirjoittaminen on itselleni mielekkäämpää. Suljettuun, ei-julkiseen pöytälaatikkoon kirjoittaminen kun jää helposti kokonaan tekemättä. Vuosi 2018 oli sellainen, etten nähtävästi saanut tänne blogiini ainuttakaan kirjoitusta. Tai no sain melkein yhden englanninkielisen, mutta jätin senkin lopulta julkaisematta. Palaan siihen ehkä vielä joskus uudelleen.

Jokin aika sitten Ilta-Sanomat tiesi kertoa jonkinlaisen renesanssin kokoneesta kuvausilmiöstä nimeltä ”nutscaping”, jossa keskeistä on ujuttaa muuten tavanomaiseen maisemakuvaan kivekset. Iltiksen mukaan ilmiö on keksitty jo vuonna 2007, mutta omaan tietooni tämä tuli vasta nyt. Aihe herätti minussa sen verran ajatuksia ja pohdintaa, että päätin siitä kirjoittaa. Etsiessäni esimerkkejä löysin nutscaping-kuvia melko vähän. Mitenkään hirmu suositusta ilmiöstä ei siis kuitenkaan ole kyse, vaikka Iltiksen jutusta sellaisen kuvan saattaa saada. Täältä löytyy joitain esimerkkejä. Ehkä harrastuksen leviämistä rajoittaa jonkin verran sen vaivalloisuus: kuvaajan on melko haastavaa saada kassinsa itse ottamaansa kuvaan.

Onnea Pertti Kurika nimipäivät -yhtyeelle! Heille meni eilen voitto Uuden Musiikin Kilpailussa, joten PKN tulee edustamaan Suomea tämän vuoden Euroviisuissa. Tämä on aiheuttanut verkossa muutakin pöhinää kuin onnitteluja. Esimerkiksi keskusteluissa toistuu aika ajoin sellainen näkemys, että PKN voitti vain koska sen soittajat ovat kehitysvammaisia. Muuten musiikki oli ihan sontaa eikä "kukaan tuollaista räminää" kuuntele. Päätin lähteä vähän purkamaan tuota näkemystä ja tässä sitä nyt kirjoitetaan.

Kaikkien muiden kiireiden keskellä olen viime aikoina viritellyt nettiin tulevaa ansioluetteloani. Sellaisia minulla on toki ollut ennenkin, mutta tämä koskee erityisesti taiteellista toimintaani. Niinpä olen kerrannut muun muassa sitä millaisten taiteilijoiden tekemisistä olen saanut töihini vaikutteita. Ulkomaisista tekijöistä listasta löytyy Luis Buñuel, Alejandro Jodorowsky, Andy Kaufman ja John Waters. Suomalaisista toistaiseksi olen päätynyt mainitsemaan kaksi: Kalervo Palsan ja Paavo Väyrysen. Mitä, etkö pidä Väyrystä taiteilijana? Tietysti hän on myös poliitikko, mutta se ei suinkaan sulje pois hänen merkitystään yhtenä Suomen suurimmista nykytaiteilijoista. Hiljattain mm. videoblogin aloittanut Väyrynen on itsekin pohtinut elämäänsä tästä näkökulmasta. Tänä vuonna on myös uutisoitu Kahden Kemin patriarkka-näytelmästä jonka Väyrynen on itse ohjannut ja näyttelee siinä pääroolin. Ehkä näytelmä on allegoria Väyrysen koko taiteilijanurasta jossa on nähty sekä jalasmökkikohun kaltaisia skandaaleja, että silkkaa poliittista kitschiä, kuten vuoden 2012 presidentinvaalikampanjan mukit. Post-postmodernissa maailmassa kaikki raja-aidat ovat lopullisesti nurin. Taiteilijana voi toimia politiikan kentällä ja todellisuus tuottaa itse itsestään satiiria niin, ettei Pahkasikaa enää tarvita. Uskomattomimmat tarinat on myös pakko luoda todellisuuteen, koska ne olisivat fiktioon aivan liian epärealistisia. Etenkin suuri yleisö sivuuttaa helposti roskana fiktion joka ylittää tietyn rajan. Jos Väyrynen olisi jonkin kirjailijan luoma fiktiivinen henkilö, hänestä kertovaa kirjaa arvosteltaisiin yliampuvan surrealistiseksi satiirin yritelmäksi joka ei ole riittävästi kosketuksissa todellisuuteen.

Maaliskuussa 2014 minä, vaimoni ja Simpel-koira muutimme mukavaan kämppään. Pontevedran keskustassa seitsemännessä kerroksessa (suomalaisittain kahdeksas, Espanjassa katutaso on numero nolla) ei asunut muita asukkaita ja koirakin oli sallittu. Mikä ei ole mikään itsestäänselvyys: täälläkään suurimpaan osaan vuokra-asunnoista ei ole koirilla mitään asiaa. Asunto oli melko pieni, mutta kaikesta huolimatta viehättävä. Viihdyimme hyvin kunnes alapuolellamme asuvat naapurimme alkoivat valittamaan koiramme ”hajusta”. Siis asukkaat, jotka asuivat kerrosta alempana. Valitusten ”haju” täytyi olla todella voimakas, jotta sen olisi voinut aistia kerrosta alempana tai sitten naapureillamme oli yliluonnollisen tarkka hajuaisti.

Henry Ford joskus tuumi kuinka paljon onkaan hyötynyt lukemalla kaikenlaista hyödytöntä. Hiljaista tietoa löytyy usein sieltä mistä sitä ei osata etsiä. Vastaavasti helposti löydettävissä oleva ilmiselvä tieto on monien muidenkin saatavilla. Voidaan sanoa, ettei mikään idea ole täysin uusi. Se on vain uudenlainen yhdistelmä vanhaa tietoa. Eikä aina edes yhdistelmä ole mitenkään uusi muuten kuin siten, ettei sitä esiinny sellaisena juuri tässä ajassa ja paikassa. Jotta näitä luovia yhdistelmiä syntyisi, on kuitenkin oltava paljon tietomassaa. Ihan vain siksi, että mitä enemmän on tietoa, sitä enemmän on mahdollisuuksia erilaisiin yhdistelmiin. Nämä yhdistelmät edellyttävät usein monia sattumia, yrityksiä ja erehdyksiä. Ei kenelläkään ole varmista karttaa innovaatioidenkaan äärelle. Sen sijaan jokainen voi yrittää itse piirtää paperille karttaa sitä mukaa kun eteenpäin kävelee. Jos reitti kulkee samoja polkuja kuin muillakin törmää samaan tietoon kuin useimmat muutkin. Jos taas lähtee omille teilleen, on usein muiden mielestä jotenkin ”eksynyt”. Ehkä jopa laiska, koska voihan epämääräisellä ”tuolla jossain” harhailu vaikuttaa muista ihmisistä ajanhukalta. Tuo näkemys muuttuu vasta sitten jos löytääkin harharetkiltään innovaation. Niitä ei kuitenkaan löydy jos kaikki kulkevat ennalta määriteltyjä reittejä samoja ajatuspolkuja pitkin.

Pidin esitelmäni Kalervo Palsan retrospektiivisestä näyttelystä Kiasmassa 2002-2003. On varmaan sanomattakin selvää, että pidän Palsan taiteesta hyvin paljon. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy valintaan. Palsan avulla on helppo romuttaa lähes mikä tahansa stereotypia suomalaisesta taiteesta. Pohjoismaat mielletään täällä Espanjassakin pääosin myönteisessä valossa, rauhan, hiljaisuuden ja korkean teknologian kehtona jossa ihmisten on hyvä olla ja elää. Palsan työt näyttävät suomalaisesta kulttuurista aivan toisenlaisen puolen. Ahdistus, itsemurhan haudonta, seksuaalinen turhautuminen, kuolema. Siinä joitain Palsan töiden keskeisiä teemoja. Jotkut espanjalaiset ovat kyllä kuulleet, että Suomessa tehdään melko paljon itsemurhia. Mitä se tarkoittaa ja mistä se johtuu, on taas asia johon monen suomalaisenkaan on vaikea vastata yksiselitteisesti. Tästäkin syystä Palsan työt ovat tärkeitä. Niiden avulla voi kaivautua suomalaisen mielenmaiseman pimeällä puolelle tavalla johon taitavinkaan terapeutti ei tule koskaan kykenemään.