En ole koskaan pitänyt tupakasta. Siis askeissa myytävistä savukkeista jotka ovat se tavanomaisin myyty tupakkatuote. Yläasteikäisenä sain hirveän yskäkohtauksen kun yritin sellaista polttaa. Koskaan en ole onnistunut polttamaan kokonaista savuketta. Se paperin makukin on etuva ja nikotiinin sietokykyni on ollut olematon. Ehkä olisin voinut opetella, mutta motivaatiota siihen ei minulla ollut siksikään, että kärsin rasitusastman vuoksi muutenkin hengitysvaikeuksista. Tupakansavun hengittäminen tieten tahtoen ei olisi oireitani yhtään hellittänyt. En myöskään viehättynyt tupakoinnin sosiaalisesta aspektista. Etenkin yläasteella oli niin, että kaikkein innokkaimmat tupakoitsijat olivat myös niitä kaikkein vastenmielisimpiä tyyppejä. Miksi olisin heidän kanssaan halunnut hengailla?
Kielteinen suhtautumiseni tupakkaan lientyi vasta siviilipalvelusaikanani 2000-luvun alussa. Melko mutkikkaan, sattumanvaraisen tapahtumaketjun vuoksi päädyin ottamaan mukaani Provinssirock-festivaaleille Intiasta peräisin olevan paketin bidi-savukkeita. Ne ovat halpoja intialaisia savukkeita jotka maistuvat aika huonosti tottuneille tupakoitsijoille. Tämä on erikoista sikäli, että bidien kerrotaan sisältävän enemmän nikotiinia kuin tavalliset savukkeet. Varsinainen tupakka on kuitenkin kääritty koromandelineebenpuun lehteen, joten makukokemuksena bidi on aika toisenlainen ja ehkä liian outo tavalliseen tupakkaan tottuneelle. Otin Provinssirockiin mukaan bidejä antaakseni ne tupakoivalle ystävälleni, mutta eiväthän ne hänelle yhden kokeilun jälkeen kelvanneet. Lopulta sopivasti alkoholin vaikutuksen alaisena päädyin polttamaan kokeeksi itse yhden bidin. Se olikin yllättävän hauska kokemus. Nikotiinista aiheutuva päihtymys tuntui lämpimänä kesäiltänä hassusti varpaissa asti. Samaan aikaan keskushermostoon vaikuttava nikotiini ei kuitenkaan turruttanut ja väsyttänyt kuten alkoholi helposti tekee. Vaikutus oli pikemminkin samantyyppinen kuin kofeiinilla. Myöhemmin saman vuoden aikana poltin bidejä uudelleen, mutta noin joka toinen kerta siitä seurasi vain huono olo, aivan kuin se olisi jonkinlaista tuuripeliä. Ehkä tästä syystä en tullut nikotiinista riippuvaiseksi. Eikä poltteluun liittynyt selvää sosiaalistakaan aspektia joka siihen olisi minua rohkaissut yhä uudelleen.
Joskus 2010-luvun alussa kokeilin ensi kertaa ns. pikkusikareita. Enkä tarkoita niitä suomalaisessa ruokakaupoissakin myytäviä peltirasioiden savukkeita, vaan niitä suurempia pötkylöitä jotka eivät kuitenkaan ns. "oikean" sikarin kokokriteerejä täytä. Joskus laivalta ostin hetken mielijohteesta pieniä kuubalaisia Montecristo-pikkusikareita. Mitenkään mieleenpainuvan hyviä ne eivät olleet, joskaan eivät mikään suuri pettymyskään. Minulla oli toisinaan vaikeuksia polttaa niitä loppuun asti. Pystyin tuntemaan huonon olon hiipivän ja lopettamalla ajoissa myös estämään sitä tulemasta. Tuntui, kuin minulla olisi jokin omanlainen suhde nikotiiniin, vähän kuin suomalaisella saattaa olla viinapiruun. Halusin syöpäkääryleistä joskus nauttia, mutta kuitenkin niin ette päädy tupakoimaan säännöllisesti. Olen kehitellyt jonkinlaisia toimintatapojakin pyrkiäkseni varmistamaan tämän. Koska en halua tupakoinnistani rutiininomaista, olen pakottanut itseni pitämään sikaria aina vasemmassa kädessä vaikka olen oikeakätinen. Tällöin toiminnan on oltava tietoista ja mietittyä, sillä sitä vasemman käden käyttäminen enemmän edellyttää. En tiedä onko tämä minua auttanut, mutta ainakin toistaiseksi olen pysynyt tavoitteessani. En siis ole päätynyt polttamaan säännöllisesti tai jonkinlaisen pakon edessä, välttääkseni esimerkiksi nikotiinin puutoksesta johtuvaa huonovointisuutta tai selvitäkseni jostain askareesta sen voimin.
Jos puhutaan sikareista varsinaisena kulinaristisena kokemuksena (eikä niinkään pyrkimyksenä päästä sopivaan nikotiinipöhnään), pääsin siihen kunnolla jyvälle vasta muutettuani Espanjaan vuonna 2013. Espanjan valtion subventoinnin ansiosta kuubalaiset sikarit ovat Espanjassa edullisia ja kaikissa Tabacos-kaupoissa on samat vakiohinnat. Valikoimat kuitenkin vaihtelevat suuresti ja tästä olen itse oppinut tykkäämään. Oman sikariharrastukseni tärkeäksi elementiksi on muodostunut juuri sattumanvaraisuus. Parhaat sikarilöydötkin ovat tapahtuneet niin, että olen vain kysynyt jotain hyvin epämääräisesti ja myyjä on sitten tarjonnut jotain pyytöäni vastaavaa siitä valikoimasta mikä ko. putiikissa on. Esimerkiksi näin tutustuin Pontevedrassa arvostetun kuubalaisen Hoyo de Monterrey merkin pikkusikareihin Le Hoyo du Maire. Kysyin tietystä Tabacos-liikkeestä jotain pikkusikareita ja he tarjosivat noita. Ne olivat mainioita ja joskus halusin ostaa niitä lisää. Mutta en koskaan löytänyt niitä mistään muusta tupakkakaupasta. Kerran A Coruñan kaupungissa kysyin niitä, mutta myyjä luuli minun tarkoittavan varsinaisia Hoyo de Monterrey-sikareita. Hän kantoi eteeni puulaatikon ja esitteli sen sisältämiä Hoyo de Monterrey-sikareita. Päätin ostaa niistä yhden jonka poltin lopulta syntymäpäivänäni. Se oli mainio ostos, minkä viehätystä lisäsi juuri sen löytämiseen liittynyt sattumanvaraisuus. Tietenkään aina ei tule vastaan täysosumia. Niistäkin keroista silti oppii mikä kannattaa jatkossa jättää väliin.
Polttamisesta saadun nautinnon lisäksi minua sikarissa viehättää niiden jonkinlainen alkukantaisuus. Ne vievät ajatukset aikaan jolloin ei vielä ollut kaikenlaisia nykyisiä teknisiä laitteita, ei Internetiä, älypuhelimia eikä tietokoneita. Sikarin polttamiseen liittyvä etiketti ei minua muuten hirveästi kiinnosta, mutta itsellenikin on tärkeää ettei polttaessa ole kiire. Teknisiin laitteisiin liittyy taas usein juuri nopea elämänrytmi ja ikävänlaatuinen hötkyily. Vaikka en muuten elä erityisen epäterveellisesti, minusta on viehättävää kävellä vaikkapa puistossa sikaria poltellen ja katsoen kuinka ihmiset suorittavat terveyttä. Joskus nuo juoksevat ihmiset muistuttavat jonkinlaisia kyberneettisiä olentoja jotka ovat vähitellen muuttumassa koneiksi. He ovat kytkeneet itse itseensä laitteita joilla he mittaavat askelia, sykettä tai jotakin muuta. Kuolemaa he eivät kuitenkaan pääse pakoon vaikka kuinka juoksisivat. Minulle sikariharrastus on joltain osin myös sen hyväksymistä. En tiedä sykettäni, enkä askelmääriäni, enkä välitäkään tietää. Tiedän olevan elossa juuri nyt ja toistaiseksi se riittää.
9
Comments |
Aiheesta
emälä
kirjoitti Ossi Ojutkangas