Tervehdys kaikille blogin lukijoille!

En tiedä kuinka paljon teitä on, mutta on hienoa jos edes yksi ihminen (joku jota en henkilökohtaisesti tunne) lukee tämän tai jonkun muun blogikirjoituksen. Periaatteessa tämä on ”pöytälaatikkoon” kirjoittamista – tämä pöytälaatikko sattuu nyt vain olemaan julkinen ja kaikkien luettavissa. Näin kirjoittaminen on itselleni mielekkäämpää. Suljettuun, ei-julkiseen pöytälaatikkoon kirjoittaminen kun jää helposti kokonaan tekemättä. Vuosi 2018 oli sellainen, etten nähtävästi saanut tänne blogiini ainuttakaan kirjoitusta. Tai no sain melkein yhden englanninkielisen, mutta jätin senkin lopulta julkaisematta. Palaan siihen ehkä vielä joskus uudelleen.

Yritin siis kyllä kirjoittaa useita kertoja – myös suomeksi. Aloitin useammankin kerran kirjoittamaan jostain aiheesta tekstitiedostoon ja toisinaan syntyi paljonkin tekstiä. Sitten tuli vastaan umpikuja. Koin, ettei kirjoitus joko sovi tänne ollenkaan (aihepiiri jota blogini ei oikeastaan käsittele) tai sitten en vain osannut saattaa kirjoitusta valmiiksi. Millä tarkoitan sitä, että kirjoitus vain laajenee ja laajenee, paisuu kuin suureksi esseeksi joka vaatisi jo lähes kustannustoimittajan kaltaista henkilöä perkaamaan siitä rönsyt pois. Vaimoni on tuollaisessa erinomainen, mutta juuri siksi en halua pyytää häneltä apua kuin harvoin. Hän on hyvin pedantti ja tekee keskittyneesti huolellista työtä. Hänellä on kuitenkin tarpeeksi tekemistä omissakin projekteissa, enkä halua kuluttaa hänen aikaa ja vaivaa omien varsin vähäpätöisten blogikirjoitusteni kampaamiseen.

Yksi uudenvuodenlupaukseni on se, että kirjoitan tänne  useammin. Alustava tavoite on vähintään kerran kuussa, mutta mielellään useammin. Yksi tänne kirjoittamista vähentävä tekijä on ollut toinen blogini Uuden Suomen Puheenvuorossa. Vaikka viime vuonna en kirjoittanut sinnekään yhtään, viime vuosina olen kirjoittanut sinne enemmän kuin tänne. Tavoitteeni on kääntää tämä toisinpäin.

Puheenvuorossa julkaisemani kirjoitukset käsittelevät yleensä poliittisia tai yhteiskunnallisia aiheita. Olen niistä toki yhä kiinnostunut, mutta en jaksa niistä enää yhtä paljon kirjoittaa kuin ennen. Voin toki tehdä joskus poikkeuksia, mutta pääosin olen aika kyllästynyt jauhamaan blogissa vaikeista poliittisista, eettisistä ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Rajanveto eri aihepiirien välillä on toki joskus hankalaa. Monet täälläkin julkaistavat kirjoitukset voivat siis sivuta yhteiskunnallisia kysymyksiä, tai ainakin filosofiaa. Tämän blogin lähtökohta on kuitenkin taide, kulttuuri ja underground.

Jotta tämä kirjoitus ei jäisi pelkäksi ”yhyy en ole kirjoittanut blogia, mutta aion parantaa tapani” -metaulinaksi, käsittelen seuraavaksi sitä mitä oikein tarkoitan noilla edellä mainituilla taiteella, kulttuurilla ja undergroundilla. Yritän siis täsmentää mistä tässä blogissa on kysymys ja miksi sen alunperin vuosia sitten perustin.

Tämä blogi on eräänlaista jatkoa vuonna 2006 perustamalleni Distorted Design -blogille joka ehti elää vain hyvin vähän aikaa (yritin löytää sitä verkosta, siinä kuitenkaan onnistumatta). Tuon visuaalista kulttuuria ja erityisesti camp-tyyliä käsittelevän blogin pitäminen oli yhden kurssin tehtävä Bellas Artes -yksikössä, Pontevedrassa, Espanjassa. Opiskelin 2004-2008 Kuopion Muotoiluakatemiassa graafista viestintää ja olin 2006-2007 Erasmus-vaihto-opiskelijana Vigon yliopistossa jonka taiteen yksikkö sijaitsi viereisessä Pontevedran kaupungissa. Myöhemmin olen opiskellut siellä myös  nykytaiteen maisteritutkinnon josta valmistuin kesällä 2015. Minua ja blogiani vähemmän tunteville siis täsmennykseksi: taustani on sekä graafisessa viestinnässä (erityisesti videokuvaus, sarjakuva, kuvitus), että nykytaiteessa. Taiteellista työtä teen edelleen. Tämä sivusto ei kuitenkaan ole ensisijaisesti taidettani (t-paitoja en tässä yhteydessä sellaiseksi laske) esittelevä, eikä siksi bloginikaan käsittele omia teoksiani.

Vanha opiskeluaikainen blogini kuvasti hyvin jo varhaista kiinnostustani camp-tyyliä kohtaan. Tuo kiinnostus on pysynyt kaikkien näiden vuosien jälkeen mukana, mutta osaan ehkä hieman paremmin analysoida ja eritellä erityyppisten teosten  ominaisuuksia. Silloin päästään paremmin jyvälle myös siitä mitä camp mahdollisesti on tai ei ole. Tuolloin parikymppisenä en esimerkiksi osannut tehdä yhtä selkeää jakoa tahallisen ja tahattoman campin välille. Tietysti ne ovat joskus vaikeasti erotettavissa – kaikissa teoksissa on aina jonkin verran sattumanvaraisuutta (päähänpistoja joita kukaan ei ole sen tarkemmin harkinnut),  että tietoista suunnitelmallisuutta. Eivätkä tekijät itsekään usein tiedä milloin ovat jossain asiassa ns. tosissaan ja milloin taas eivät. Tästä huolimatta voidaan kuitenkin rajata sellainen camp joka on tehty campiksi alunperinkin, että sellainen joka on lähtökohtaisesti ollut jotain muuta. Campille ominainen liioittelu ja överiksi vetäminen eivät ole campin yksinomaisuutta. Esimerkiksi lastenohjelmat ovat usein tahallisen liioiteltuja, sekä tietyt komedian lajit kuten Charlie Chaplinin slapstick-huumorissa.

Nuorempana en oikein osannut ymmärtää kontekstin merkitystä. Tai kuten Susan Sontag asian ilmaisi, sitä että "camp on katsojan silmässä". Esimerkiksi japanilaiset lastenohjelmat tai intialaiset Bollywood-elokuvat ovat campia ennen kaikkea meille länsimaiden ihmisille, koska ne on irroitettu siitä kulttuurisesta kontekstista johon ne on alunperin luotu. Emme länsimaalaisina täysin ymmärrä sitä tematiikkaa ja estetiikkaa jota ne sisältävät, mikä saa ne näyttämään silmissämme helposti vääristyneiltä. Japanilaiset lastenohjelmat voivat sisältää suurenkin skaalan joukkotuhoa ja katastrofeja paljolti siksi, että Japanissa tsunamit ja maanjäristykset ovat aivan eri tavalla normaali asia kuin mannerlaatoiltaan vakaassa Euroopassa. Vastaavasti intialaisten elokuvien tanssikohtauksissa "teleporttaillaan" ympäri maailmaa tavalla joka voi tuntua länsimaisesta ihmisestä kornilta. Intialaisia tuo ei haittaa, sillä elokuvan ei yksinkertaisesti tarvitse vastata länsimaista käsitystä uskottavuudesta tai realistisuudesta.

Kummeli Stories: tamperelaista sketsihuumoria vuodelta 1995.

Tietysti tämä toimii myös toisinpäin: moni suomalainen ei itsekään pysty havaitsemaan suomalaisten vanhojen elokuvien tai sketsiohjelmien tahatonta camp-estetiikkaa. Hämmennyin itsekin hiukan nähtyäni hiljattain Kummeli Stories -elokuvan vähintään 15 vuoden tauon jälkeen. Näin elokuvan myös teatterissa silloin kun se ilmestyi, olinhan itse vuonna 1995 teini johon Kummeli-huumori upposi hyvin. Vintiöt -sarjan ohella Kummeli oli monelle teini-ikäiselle jotain mikä oli pakko televisiosta katsoa.

Nyt kun näin elokuvan uudelleen hyvin pitkän tauon jälkeen, hämmennyin siitä miten 80-lukulaiselta se näyttääkään. Elokuvan estetiikka monilta osin muistuttaa paljon enemmän 80-lukua kuin 90-luvun puoliväliä jolloin se on tehty. Tätä en huomannut lainkaan aikoinaan elokuvan vasta ilmestyttyä, enkä vielä vuosia sen jälkeenkään, mutta ilmeisesti nyt aikaa on kulunut niin paljon että voin helposti havaita 80-luvun paistavan elokuvasta läpi. Sen visuaalinen ilme, leikkaus ja korostetun karikatyyrimäinen näytteleminen tuo mieleen 80-luvun lopun Uuno Turhapuro -ja Vääpeli Körmy -elokuvat. Tietysti Kummeli -elokuva oli tahallisen koominen ja siten camp-tyyli oli harkittua. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että osa elokuvan tyylistä jotenkin vain päätyy siihen vähän kuin varkain, ilman että kukaan on tehnyt asiasta tietoista päätöstä. Nykyisin ehkä vähän kulahtaneenakin näyttäytyvä kasarityyli saattaa olla juuri jotain sellaista. Siltä välttyminen olisi todennäköisesti vaatinut valtavasti ponnistelua 90-luvun puolivälissä, sillä 80-luku oli jäänyt vasta aivan hiljattain nurkan taakse. On ymmärrettävää, että Kummelin tekijät ovat halunneet keskittyä johonkin olennaisempaan, kuten vaikkapa hiomaan sketsejään toimivimmiksi.

Yksi blogini tavoitteista on jauhaa tällaisista asioista. Sen ei tarvitse tarkoittaa analysoinnin kohteen arvottamista. En esimerkiksi ottanut tässä kantaa siihen onko Kummeli Stories hyvä elokuva. Itselleni mielekäs pohdinta löytyy jostain aivan muusta. Kuten vaikka siitä, millaisista osista teos koostuu ja miten ajan kuluminen on tuonut siitä ehkä esiin jotain uutta. Tyyliin liittyvät eri tasot ja nyanssit ovat paikoin todella vaikeita havaita. Mitä lähempänä tarkasteltavaa kohdetta on, sitä vaikeampaa se on. Kaikkein vaikeinta on siis arvioida sitä millaiset asiat tämän hetken, tämän ajan teoksista nähdään tulevaisuudessa camp-henkisenä. Tämä koskee sekä teoksen tekijöitä, että yleisöä. Nostalgian lähes maagiseksi luvuksi nostetaankin usein 20 vuotta. Suurinpiirtein niin kauan tuntuu kestävän, että pääsemme näkemään jonkin ajan tai aikakauden ”uusin silmin”, selkeästi ulkopuolelta.

Blogiini voi tietysti tulla joskus jokunen "ränttäys", kuten esimerkiksi vuonna 2017 julkaistu kirjoitukseni Game of Thrones -sarjan 7. kauden 6. jaksosta. Olen yhä samaa mieltä kuin silloin, mutta minua harmittaa etten ole kirjoittanut ko. sarjasta aikaisemmin (tai edes tuon jälkeen) yhtäkään analyyttisempaa tekstiä. Toisaalta Game of Thrones on niin huippusuosittu sarja, että se on analysoitu halki poikki ja pinoon lukemattomia kertoja monissa muissa blogeissa ja Internetin keskusteluissa. Otan kuitenkin yhdeksi vuoden 2019 tavoitteeksi sen, että kirjoitan enemmän tv-sarjoista joita seuraan tai olen joskus seurannut. Mukaan saa mahtua jokunen ränttäys (ainakin Westworldin 2. kaudesta), mutta haluaisin ihan jo tasapainon vuoksi kirjoittaa joskus jotain hiukan ylistävääkin. Sellaisen ansaitsisi ainakin scifi-sarja The Expanse. Täten lupaan, että tänä vuonna kirjoitan ainakin yhden blogikirjoituksen myös siitä.

The Expanse on parasta televisiota aikoihin. Niin, ei pelkästään parasta scifiä vaan parasta televisiota.

Tietysti myös taiteesta täytyy kirjoittaa. Siitä aiheesta minulta löytyy useita keskeneräisiä kirjoituksia joista voisi saada sisältöä tännekin sopivalla viimeistelyllä. Taiteen puolelta minua kiinnostaa ennen kaikkea taiteen teoria sekä taiteen eri kytkökset filosofiaan. Mikä on taiteen tehtävä? Mistä löytää taiteen tekemisen mielekkyys jos sitä on mahdotonta arvioida objektiivisesti? Oliko Platon oikeassa pitäessään taidetta aina todellisuuden imitointina? Vai osuiko kenties Aristoteles enemmän oikeaan pitäessään taideteosta pikemminkin jonain mitä ei ole aikaisemmin ollut olemassa? Voiko taide syntyä tyhjästä? Miksi taidetta paikoin jopa hieman pelätään? 

Underground puolestaan liittyy niin kulttuuriin kuin taiteeseenkin. Ehkä itse ymmärrän sen ennen kaikkea yhteiskunnan marginaalissa piileksivänä kulttuurina joka syntyy ihmisten omasta tekemisen ja osallistumisen halusta. Suomessa puhutaan usein ITE-taiteesta, mutta mielestäni se kelpaa kuvaamaan vain pientä osaa undergroundista. ITE-taiteen käsite ei muutenkaan ole aivan ongelmaton. Siitä jo itsessään saada aiheen taidetta ja undergroundia käsittelevälle blogikirjoitukselle. Näin nopeasti pohdittuna ITE-taide liittyy ennen kaikkea keskusteluun siitä millainen on ”oikea” taiteilija. Sekä myös siitä mikä on tietyn koulutuksen tai tutkinnon rooli ”oikean” taiteilijan määritelmässä. Katson, että ITE-taide pyrkii melko usein olemaan varsin sisäsiistiä ja sillä tavoin se ehkä kytkeytyy viihteeseen ja populaarikulttuuriin.

Tietynlaista ”hardcore-undergroundia” edustanee vaikkapa Kalervo Palsan sarjakuvateos Eläkeläinen muistelee. Rajanveto on tietysti hankalaa, sillä samanaikaisesti Palsa edustaa myös nykytaidetta, ehkä jopa ”oikeaa taidetta” sillä Palsa on onnistunut omalla tavallaan pääsemään modernin suomalaisen taiteen kaanoniin. Mikä on ehkä hieman ironista, sillä samanaikaisesti Palsan teokset ovat vimmaisessa primitiivisyydessään juuri sellaista raakaa ilmaisua jota ei aina varsinaisiin taidegallerioihin päästetä – paitsi jos tekijällä on tarpeeksi nimeä. Jos tekijän nimi päästää undergroundin sisään vähän kuin likaamaan puhtaan valkeat tilat, lakkaako se olemasta undergroundia? Tällöin undergroundin voi katsoa tulleen kuohituksi tai halatuksi kuoliaaksi, kun siististi pukeutuva yläluokka pääsee ihastelemaan groteskia ilmaisua kuohuviiniä maistellen.

Undergroundissa(kin) on lienee kyse myös kontekstista. Jos se viedään pois sen syntysijoilta, se voi kuolla samoin kuin komeaksi kasvanut puu joka on viety kauas pois alkuperäisestä kasvuympäristöstään paikkaan jossa se ei oikein kykene elämään. Undergroundissa ei myöskään ole usein kyse lopputuloksesta, teoksesta, vaan prosessista. Vaivihkaa kädestä toiseen leviävä zine ei ole lopulta se pointti, vaan keskeisintä on ollut tekijän ilo tuota ehkä vähän nyrjähtänyttä zineä kyhätessä. Tai ainakin tärkein motivoija on eräänlainen sisäinen tekemisen pakko. Kun ei nyt oikein muutakaan voi. Jos haluat saada julki juuri sellaisen zinen (tai jonkin muun teoksen) kuin itse haluat,  ei sitä kukaan muukaan tähän maailmaan kätilöi kuin sinä itse. DIY, do or die, kuten KMFDM julistaa!

Nyt huomaan pohtivani, onko tämä blogikin undergroundia? Niinkin voisi väittää, mutta itse sanoisin että ei. Internet tavallaan tuhoaa undergroundin, sillä täältä sen löytäminen on aivan liian helppoa. Undergroundin jonkinlaiseen esoteeriseen luonteeseen tuntuu kuuluvan sen vaikea tai sattumanvarainen löytäminen. Toki sitä voi löytää täältä verkostakin, mutta se ei kuitenkaan tunnu samalta kuin nyrjähtäneen, valokopiokoneella monistetun zinen löytäminen kirjaston poistohyllystä. Internetin meemikulttuurissa näyttäisi olevan kuitenkin piirteitä undergroundin sisäänpäin kääntyneestä kulttuurista. Osa meemeistä on sillä tavoin ug-henkisiä, että ymmärtämättä niiden tekijöiden melko pienen sisäpiirin sisäistä ajattelua ja käsitteistöä huumoriiin voi olla mahdotonta päästä sisään. Internetiä ei siis voi sulkea täysin undergroundin ulkopuolelle – kyllä sitä on täälläkin. Ehkä se vain toimii täällä kyberavaruudessa hieman eri tavalla?

Tulen näillä näkymin käsittelemään myös hiukan näihin aiheisiin liittyvää kirjallisuutta. Siis niin, että käytän jotain kirjaa ponnahduslautana ajatuksille ja pohdinnalle. Yksi tällainen kirja on taiteilija Leo Lindstedin omaelämänkerrallinen teos Istuja pitkän illan. Se avaa 60, 70 ja 80-lukujen (rappio)taiteilijaelämää varsin underground-henkisesti. Miten ylipäätään löysin koko kirjan, on jo ehkä itsessään blogikirjoituksen arvoinen tarina.

Aivan niin. Aiheet eivät ainakaan lopu kesken. Täytyy vain löytää riittävästi kurinalaisuutta (kirjoittamisen aloittamiseksi), että ruuvata perfektionismia vähemmälle (jotta saa jotain valmiiksikin).

”The secret of getting ahead is getting started. The secret of getting started is breaking your complex, overwhelming tasks into small, manageable tasks, and then starting on the first one.”

– Mark Twan