Jokin aika sitten Ilta-Sanomat tiesi kertoa jonkinlaisen renesanssin kokoneesta kuvausilmiöstä nimeltä ”nutscaping”, jossa keskeistä on ujuttaa muuten tavanomaiseen maisemakuvaan kivekset. Iltiksen mukaan ilmiö on keksitty jo vuonna 2007, mutta omaan tietooni tämä tuli vasta nyt. Aihe herätti minussa sen verran ajatuksia ja pohdintaa, että päätin siitä kirjoittaa. Etsiessäni esimerkkejä löysin nutscaping-kuvia melko vähän. Mitenkään hirmu suositusta ilmiöstä ei siis kuitenkaan ole kyse, vaikka Iltiksen jutusta sellaisen kuvan saattaa saada. Täältä löytyy joitain esimerkkejä. Ehkä harrastuksen leviämistä rajoittaa jonkin verran sen vaivalloisuus: kuvaajan on melko haastavaa saada kassinsa itse ottamaansa kuvaan. Huomattavasti pienemmällä vaivannäöllä selviäisi jos kuvien ottamiseen osallistuisi kaksi ihmistä. Monet naisetkin harrastavat nykyään maisemakuvausta, joten tässähän olisi heteropareille hauska yhteinen harrastus. Nainen ottaa kuvan ja mies tuikkaa pallinsa objektiivin eteen. Tai sitten ei. Voin kuvitella, kuinka moni valokuvausta harrastava (tai työkseen tekevä) nainen pikemminkin käskisi miestään painumaan hiiteen jos hän tuota yrittäisi. Tähän päätelmään olen tullut Facebookissa ja muuallakin verkossa käytyjen keskustelujen perusteella. Erityisesti juuri naiset ihmetttelevät miksi kukaan haluaa ottaa tällaisia kuvia. Karvaisten kassien huikea estetiikka ja riemukas emansipaatio aukevat siis lähinnä vain sitä harjoittaville miehille.

Ilmiön hauskuus ei siis ole itsestäänselvyys. Esitin tästä syystä itselleni kysymyksen: mikä noissa maisemakuviin työnnetyissä palleissa niin kovasti huvittaa? Onhan se periaatteessa vain ruumiinosa muiden joukossa. Mutta käytännössä se ei sitä selvästikään ole. Jokainen kulttuuri kantaa mukanaan omia historiasta kumpuavia käsityksiä eri ruumiinosista ja vaikkapa siitä onko niitä soveliasta julkisesti esitellä. Joku enemmän tällaisiin asioihin perehtynyt kulttuurintutkija osaisi varmaan jo lonkaltakin sanoa mitkä ovat länsimaisessa kulttuurissa keskeiset kiveksiin liittyvät konnotaatiot. Niiden merkitys maskuliinisuudessa on ainakin melko itsestäänselvä – kivekset kun ovat lähtökohtaisesti miehinen ruumiinosa. Ehkä niiden esittely valokuvissa on jonkinlaista miesten harjoittamaa, huumorilla kyllästettyä emansipaatiota? Usein maisemakuvan reunoihin eksyvät erinäiset möykyt, roskat ja sutturat rajataan tai photoshopataan pois. Niiden ei nähdä kuuluvan (maisema)kuvaan. Niinpä nutscaping-ilmiö onkin jonkinlaista dadan kaltaista kapinaa jossa kuvaan tuodaan jotain mikä ei normaalisti sinne kuulu ollenkaan. Yläreunassa roikkuvat karvaiset kassit ovat visuaalinen non sequitur jonka keskeisin merkitys saattaa olla maisemakuvan sääntöjen rikkominen. Kun kuvaan tulee kassit, se ei enää ole sillä tavalla maisemakuva vaan jotain ihan muuta. Tietyllä tapaa se myös rikkoo ns. neljännen seinän. Varsinkin jos maisemakuvassa itsessään ei näy lainkaan ihmisiä, kuvaan sisältyy helposti illuusio koskemattomasta luonnosta joka on kuin Marsiin laskeutuneen luotaimen kuvaama, aivan kuin ihminen ei olisi ollenkaan paikalla. Yläreunaan jäävät kassit tuhoavat tämän illuusion tehokkaasti. Pallit ovat eräänlainen maskuliininen signeeraus: ”mies oli täällä”. Mies tavallaan tuhoaa kiveksillään sekä maiseman perinteisen estetiikan, että luonnon myyttisen koskemattomuuden illuusion.

Luonnon myyttisyys ja mysteeri jää sivuun kun se korvataan toisella mysteerillä: miksi kuvassa on kivekset? Yksi vastaus on siksi, että se herättää hämmennystä ja ehkä hiukan paheksuntaakin. Siksi, että joku on näin keksinyt tehdä ja erityisesti Internetin välityksellä tällaiset ideat voivat levitä laajallekin. Tai sitten niin, että Internetin välityksellä ilmiö näyttäytyy suurempana kuin mitä se todellisuudessa on. Ehkä se on jo itsessään nähdään onnistumisena jos naiset (ja jotkut miehetkin) enemmän tai vähemmän paheksuvat tempausta. Tämä jossain määrin viehättää minuakin, mutta se ei ole keskeisin syy miksi nutscaping minua kiinnostaa. Se kiinnostaa minua ennen kaikkea siksi, että kivekset tekevät muuten banaaleista ja umpitylsistä maisemakuvista edes jollain tavalla kiinnostavia. Mikä saattaa johtua osittain taustastani joka on vaikuttanut siihen kuinka suhtaudun valokuviin. Isäni on valokuvaaja ja lapsesta asti olin mukana useilla retkillä joissa hän harjoitti ammattiaan ottamalla maisemakuvia. Teltassa tai asuntovaunussa nukkuessani totuin siihen, että isäni saattoi poistua kuvaamaan suurine kameroineen erikoisiin kellonaikoihin koska silloin hänen mukaan on ”hyvä valo”. Lapsena en vielä ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, mutta myöhemmin aikuisena kyllä. Noin 90% ihmisten ottamista valokuvista on otettu silloin kun ei ole hyvä valo. Tietysti hyvään valokuvaan vaikuttavat muutkin asiat kuin vuorokaudenaika ja valon määrä, mutta valo on silti yksi keskeisimpiä asioita erityisesti luontokuvissa. Aika moni ihminen luulee, että esimerkiksi hyvän kuvan metsästä saa kun menee valoisana aikana sopivaan paikkaan sattumanvaraiseen kellonaikaan ja sitten ottaa sen ”hyvän kuvan”. Kun joku seuraavan kerran minun kuullen ilmaisee ymmärtävänsä valokuvaamisen näin, ehdotan kohteliaasti kiveksien lisäämistä tuon "hyvän kuvan" reunalle. 99% todennnäköisyydellä se tekee kuvasta miljardi kertaa paremman.