Päiväni murmelina (Groundhog Day) on Harold Ramisin ohjaama ja yhdessä Danny Rubinin kanssa käsikirjoittama elokuva vuodelta 1993. Se kertoo itsekeskeisestä televisiokanavan meteorologista Phil Connorsista joka matkustaa työnsä vuoksi amerikkalaiseen pikkukaupunkiin. Siellä vietetään jokavuotista ”murmelin päivää”, joka ei tosin Philiä voisi vähempää kiinnostaa. Lisää turhautumista aiheuttaa elokuvan keskeisin erityispiirre: Phil elää saman päivän yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka hän tappaisi itsensä (tapahtuu elokuvassa useita kertoja eri tavoin) hän herää aina saman päivän aamuna uudelleen. Jo pelkästään tästä revitty musta huumori erottaa elokuvan monista muista amerikkalaisista komedialokuvista. Kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa televisiosta joskus hyvin kauan sitten, juuri tämä kiinnitti huomioni. Itsemurha esitettiin lähes yhtä hirtehisesti kuin Aki Kaurismäen elokuvassa I Hired a Contract Killer. Tämä "eurooppalainen" tyyli estikin minua vaihtamasta kanavaa. Asiaa auttoi tietysti myös hyvät näyttelijät. Ben Stilleriä ja monia muita amerikkalaisen komediaelokuvan vakiokasvoja en voi sietää, mutta Bill Murray onkin jotain aivan muuta. Ja mikä parasta, hän on kuin luotu Philin rooliin.

90-luku oli point & click-tyyppisten seikkailupelien kultaaikaa. Kasvoin itsekin Sierran, LucasArtsin, Westwoodin ja monien muiden peliyhtiöiden pelien parissa. Näiden tarinavetoisten pelien pelaaminen edellytti edes auttavaa englannin kielen taitoa. Niinpä sanavarasto karttui väkisinkin pelatessa. Mikäpä  onkaan parempi tapa oppia kieltä kuin jonkin tekemisen ohessa, ilman että edes ajattelee opiskelevansa. Kaikki pelit eivät tietenkään vieneet samalla tavalla tarinoiden maailmaan. Ei kukaan pelannut vaikkapa Doomia tarinan vuoksi - sen kiinnostavuus liittyi johonkin aivan muuhun. Point & click-tyyppiset seikkailupelit muistuttavatkin enemmän elokuvia. Hyvää seikkailupeliä ja elokuvaa yhdistää hyvä, kiinnostava tarina. Hyvä esimerkki tällaisesta seikkailupelistä on vuonna 1995 julkaistu Beneath a Steel Sky. Se on sarjakuvapiirtäjä Dave Gibbonsin ja pelisuunnittelija Charles Cecilin yhteistyön tulos. Englantilainen Gibbons on tunnettu mm. Alan Mooren käsikirjoittaman Watchmen-teoksen piirtäjänä.

Vuonna 2008 YLE näytti John Watersin kulttielokuvaksi muodostuneen elokuvan Pink Flamingos (1972). Muistan kuinka elokuvasta kirjoitettiin pieniä juttuja, korostaen erityisesti sen kohtausta jossa päähenkilö Divine syö juuri koiran takapäästä pusertunutta "sitä itseään". Niin, onhan se toki tunnettu kohtaus, mutta ei Pink Flamingosia olisi pakko kiteyttää vain siihen. Jos näin kuitenkin päätetään tehdä, herää kysymys miksi Suomen julkisrahoitteinen televisio haluaa päätti esittää juuri tämän roskaelokuvan? Miksi juuri Pink Flamingos? YLE:n virallista näkemystä en tiedä, mutta yritän vastata tähän kysymykseen itse parhaani mukaan.

Mielenkiintoisen ja varsin onnistuneen Disctrict 9-elokuvan ohjannut Neil Blokamp on palannut. Kävin katsomassa hänen uusimman elokuvan Elysium ja kirjoitin siitä arvostelun.

Vuonna 2154 Maa on saastunut, ylikansoittunut ja rikkaat ovat siirtyneet avaruusasema Elysiumiin. Siellä sairaudet voidaan korjata solariumia muistuttavissa laitteissa ja ihmiset elävät yltäkylläisyydessä. Maassa on puuttetta kaikesta, töitä tehdään ankeissa olosuhteissa ja fasistista kuria pitävät yllä persoonattomat robotit.