Aluksi: tämä seikkailupeli on saatavilla verkosta ilmaiseksi. Sitä voi pelata myös vapaasti ladattavan ScummVM-emulaattorin avulla jonka saa täältä. Samalta sivustolta voit ladata myös Beneath a Steel Skyn pelitiedostot. Pelin saa ilmaiseksi myös Good Old Games-sivustolta. Se edellyttää tunnuksen luomista, mutta sekään ei maksa mitään.

Tässä arviossa ei ole juonipaljastuksia.

90-luku oli point & click-tyyppisten seikkailupelien kulta-aikaa. Kasvoin itsekin Sierran, LucasArtsin, Westwoodin ja monien muiden peliyhtiöiden pelien parissa. Näiden tarinavetoisten pelien pelaaminen edellytti edes auttavaa englannin kielen taitoa. Niinpä sanavarasto karttui väkisinkin pelatessa. Mikäpä  onkaan parempi tapa oppia kieltä kuin jonkin tekemisen ohessa, ilman että edes ajattelee opiskelevansa. Kaikki pelit eivät tietenkään vieneet samalla tavalla tarinoiden maailmaan. Ei kukaan pelannut vaikkapa Doomia tarinan vuoksi - sen kiinnostavuus liittyi johonkin aivan muuhun. Point & click-tyyppiset seikkailupelit muistuttavatkin enemmän elokuvia. Hyvää seikkailupeliä ja elokuvaa yhdistää hyvä, kiinnostava tarina. Hyvä esimerkki tällaisesta seikkailupelistä on vuonna 1995 julkaistu Beneath a Steel Sky. Se on sarjakuvapiirtäjä Dave Gibbonsin ja pelisuunnittelija Charles Cecilin yhteistyön tulos. Englantilainen Gibbons on tunnettu mm. Alan Mooren käsikirjoittaman Watchmen-teoksen piirtäjänä. Myöskin englantilainen Cecil on taas pelisuunnittelija joka vastasi Revolution Softwaren ensimmäisen seikkailupelin, Lure of the Temptress:n suunnittelusta ja käsikirjoituksesta. Watchmen-sarjakuvan fanina hän oli jo pitkään haaveillut yhteisestä projektista Gibbonsin kanssa. Näin Beneath a Steel Sky sai alkunsa. Gibbons vaikutti eniten pelin graafiseen ilmeeseen, mutta hän oli mukana myös muiden osa-alueiden suunnittelussa. 

Peli sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen, jossa maailma on jostain syystä hyvin saastunut. Australiassa valtioiden virkaa toimittavat kaupunkivaltiot jotka käyvät ”ekonomista sotaa” toisiansa vastaan. Kaupunkien ulkopuolella on asuinkelvottomana pidetty aavikko, ”the Gap”, jossa päähenkilö Robert Foster asuu. Hän joutui aavikolle lapsena helikopterionnettomuuden vuoksi. Kaikki muut menehtyivät onnettomuudessa, mukaanlukien Robertin äiti. Aavikolla asuva alkuperäiskansa otti Robertin omakseen ja antoi tälle myöhemmin sukunimeksi Foster samannimisen oluen mukaan. Robertin alkuperäistä sukunimeä ei ollut kenenkän tiedossa. Jotkut kuitenkin pitävät Robertia tärkeänä henkilönä. Pelin alkuintrossa näytetään, kuinka Union City-kaupungin turvallisuusjoukot tulevat etsimään häntä aavikolle asti. Robert ymmärtää, ettei pakeneminen ole mahdollista ja lähtee miesten mukana kopterilla kaupunkiin. Tapahtuu uusi onnettomuus ja kopteri syöksyy kaupungin yläosissa sijaitsevaan katuun. Robert onnistuu pakenemaan turvallisuusmiehet perässään. Tästä peli alkaa. Asetelma on mainio siksikin, että kaupunki on pelaajalle käytännössä yhtä tuntematon Robertille joka ei muista mitään lapsuudestaan. Aivan yksin hänen ei kuitenkaan tarvitse seikkaila: hänellä on mukanaan aavikolla rakantamansa Joey-robotin piirilevy, jolle löytyy metallikeho jo pelin alkumetreillä. Robertin ja Joeyn dialogi onkin usein hauskaa seurattavaa. Pelkkä statisti Joey ei kuitenkaan ole, vaan hänen apuaan tarvitaan useammankin ongelman ratkaisussa.

Vielä 90-luvulla en tullut miettineeksi missä maassa peli on tehty. Nyt paljon myöhemmin huomaan paljon helpommin pieniä, mutta merkittäviä yksityiskohtia jotka erottavat tämän brittien tekemän pelin amerikkalaisista vastineista. 90-luvulla seikkailupelien kulta-aikana ylivoimaisesti suurin osa peleistä tuli Yhdysvalloista. Amerikkalaiset seikkailupelit olivat usein aika kepeitä, varsinkin LucasArtsin slapstick-huumoria pursuvat pelit jotka eivät usein ottaneet itseäänkään mitenkään vakavasti. Sanon tämän kaikella kunnioituksella kyseisiä pelejä kohtaan, enkä mitenkään arvottaen. Poikkeuksiakin oli, kuten The Dig, jonka astetta vakavampi juoni oli peräisin Steven Spielbergin toteutumattomasta projektista. Joka tapauksessa Beneath a Steel Sky eroaa monista aikansa seikkailupeleistä siten, että siinä yhdistyy huumori ja vakavasti otettava, elokuvaankin kelpaava tarina. Peli on myös selkeästi tehty aikuisille ja se näkyy myös huumorissa. Tämä näkyy etenkin dialogissa ja vaikkapa siinä millaisia kuvia on plastiikkakirurgin odotushuoneen seinällä. Olisi vaikea kuvitella löytävänsä paljaat rinnat ja takapuolen amerikkalaisten tekemästä 90-luvun seikkailupelistä. Vaikka Yhdistynyt Kuningaskunta onkin omanlaisensa saarivaltio omassa pikku kuplassaan, tästä brittien pelistä löytyy silti eurooppalaisia vaikutteita enemmän kuin amerikkalaisista peleistä.

Pelin sisältämästä huumorista huolimatta (joka on paikoin melko rivoa ja mustaa) pelin pääjuoni on varsin vakava ja pohdiskeleva. Tarkoitan pohdiskelulla samantyyppistä sci-fi asetelmaa mikä löytyy vaikkapa elokuvasta Blade Runner. Sen ja tämän pelin fiktiivinen maailma on toki kovin toisenlainen kuin todellisuus jota elämme, mutta teemat ovat ikuisia koskettaen myös tätä aikaa. Beneath a Steel Skyn maailma tuntuu varsin persoonalliselta myös siksi, että se on jonkinlainen yhdistelmä steam-punkia ja William Gibson-henkistä cyberpunk-scifiä. Kaupungin yläosissa on paljon mekaanisia koneita, putkistoja, höyryä ja savua. Tämän kaiken seassa jokseenkin saumattomasti on myös LINC-päätteitä, joiden avulla pelaaja voi päästä kaupungin tietoverkkoon. LINC tarkoittaa myös keinoälyä joka on suunniteltu auttamaan kaupungin hallinnoinnissa, kuten mm. turvallisuuden järjestämisessä. Pelissä päästään myös LINC-space-virtuaalitodellisuuteen jossa pelimaailma on astetta abstraktimpi visualisaatio tietoverkon todellisuudesta. Siellä pelaajalla ei olekaan enää mukanaan fyysisen todellisuuden esineitä vaan erilaisia symboleita joiden avulla ratkaistaan virtuaalitodellisuudessa sijaitsevia ongelmia. Tämä osio pelistä tuntui 90-luvulla kaikkein kiehtovimmalta. Toisaalta se oli myös kaikkein rasittavin. Osa ongelmista oli varsin haastavia ratkaista, minkä vuoksi LINC-space tuli välillä liiankin tutuksi. Eikä asiaa auttanut musiikki joka alkoi nopeasti ärsyttämään. Muuten pelin musiikeissa ei ole moitittavaa. Virtuaalitodellisuudessa soiva renkutus olisi vain saanut olla parempi juuri siksi, että siellä tulee viettyä niin paljon aikaa. Ainakin ScummVM:llä peliä voi pelata myös niin, että alkuperäiset MIDI-musiikit korvataan erillisillä tiedostoilla. Ainakin James Woodcock on tehnyt vaihtoehtoisen musiikkiraidan jonka voi ladata täältä. Itse kuitenkin pelasin pelin läpi alkuperäisillä musiikeilla jo silkan retroviehätyksen vuoksi.

Seikkailupelejä voikin pelata kahdella tavalla, tai niiden jonkinlaisella yhdistelmällä. Jos haluaa perehtyä tarinaan ja kokee ongelmanratkaisun lähinnä vain riesana, voi juosta pelin läpi käyttäen verkosta löytyviä läpipeluuohjeita. Tämän huonona puolena on se, että lopputekstit voivat tulla vastaan turhankin aikaisin. Silloin toteamus ”olipa se lyhyt” on osittain pelaajan itsensä vika, sillä seikkailupelejä ei yleensä suunnitella pelattavaksi tällä tavoin. Tavoite yleensä on, että pelaaja pyrkii yrityksen ja erehdyksen kautta pääsemään itse pelissä eteenpäin. Näin pelaaja saa myös erilaisen onnistumisen tunteen kuin lukiessaan ratkaisut jostain muualta. Toinen ääripää onkin puritaaninen kieltäytyminen läpipeluuohjeista ja pyrkimys pelata peli läpi täysin omin neuvoin. Tämä voi olla suhteellisen helppoakin jos on pelannut pelin läpi joskus aikaisemmin. Itse pyrin tämän suhteen kompromissiin: ensisijaisesti etenen ilman ohjeita, mutta jos jään pitkäksi ajaksi johonkin jumiin, selvitän kuinka tuosta kohdasta pääsee eteenpäin. Enkä lue ohjeista yhtään enempää vaan jatkan sen jälkeen itse. Tämän metodin hyvänä puolena on myös se, että tulee kokeiltua kaikenlaista mikä ei ole pelin läpäisyn kannalta välttämätöntä. Myös Beneath a Steel Sky tarjoaa jonkin verran hauskaa dialogia ja Robertin kommentteja, joihin ei törmää jos juoksee pelin nopeasti läpi ohjeiden avulla.

Kuten alussa jo kerroin, peli on tosiaan saatavilla ilmaiseksi ja täysin luvallisesti. ScummVM-emulaattorin avulla pelin saa pyörimään vaikkapa Android-kännykkään. Pelistä on myös julkaistu Remastered-versio Applen iOS-järjestelmälle. Muutaman euron maksava versio sisältää enemmän Gibbonsin taidetta. Ilmeisesti myös pelin  taidetta on muutenkin retusoitu: Gibbonsin taide skannattiin aikoinaan 16 miljoonalla värillä 1000 x 1000px resoluutiolla, mutta 90-luvun laitevaatimusten vuoksi lopullisen pelin resoluutio oli 320x200 pikseliä 256 värillä. Enempää en osaa sanoa Remastered-versiosta, sillä olen pelannut vain ilmaista versiota jonka voi ladata ScummVM-sivustolta. Voin joka tapauksessa suositella peliä kaikille seikkailupelistä pitäville.

P.S.

90-luvulla riitti vielä englannissa painimista. Nykyisin pyrin löytämään vanhoista seikkailupeleistä espanjankieliset versiot laajentaakseni kyseisen kielen sanavarastoa samalla periaatteella kuin 90-luvulla opin englantia pelejä pelaten. Jos englannintaitosi on mielestäsi jo varsin hyvä, suosittelen vaihtamaan ScummVM:n asetuksista tekstikieleksi vaikkapa saksan, ranskan, espanjan tai portugalin. Pelin puheet pysyvät englanninkielisenä, mutta kaikki tekstit kuten dialogit, objekti ynnä muut vaihtuvat valituksi kieleksi. Fun!