Kaikkien muiden kiireiden keskellä olen viime aikoina viritellyt nettiin tulevaa ansioluetteloani. Sellaisia minulla on toki ollut ennenkin, mutta tämä koskee erityisesti taiteellista toimintaani. Niinpä olen kerrannut muun muassa sitä millaisten taiteilijoiden tekemisistä olen saanut töihini vaikutteita. Ulkomaisista tekijöistä listasta löytyy Luis Buñuel, Alejandro Jodorowsky, Andy Kaufman ja John Waters. Suomalaisista toistaiseksi olen päätynyt mainitsemaan kaksi: Kalervo Palsan ja Paavo Väyrysen. Mitä, etkö pidä Väyrystä taiteilijana? Tietysti hän on myös poliitikko, mutta se ei suinkaan sulje pois hänen merkitystään yhtenä Suomen suurimmista nykytaiteilijoista. Hiljattain mm. videoblogin aloittanut Väyrynen on itsekin pohtinut elämäänsä tästä näkökulmasta. Tänä vuonna on myös uutisoitu Kahden Kemin patriarkka-näytelmästä jonka Väyrynen on itse ohjannut ja näyttelee siinä pääroolin. Ehkä näytelmä on allegoria Väyrysen koko taiteilijanurasta jossa on nähty sekä jalasmökkikohun kaltaisia skandaaleja, että silkkaa poliittista kitschiä, kuten vuoden 2012 presidentinvaalikampanjan mukit. Post-postmodernissa maailmassa kaikki raja-aidat ovat lopullisesti nurin. Taiteilijana voi toimia politiikan kentällä ja todellisuus tuottaa itse itsestään satiiria niin, ettei Pahkasikaa enää tarvita. Uskomattomimmat tarinat on myös pakko luoda todellisuuteen, koska ne olisivat fiktioon aivan liian epärealistisia. Etenkin suuri yleisö sivuuttaa helposti roskana fiktion joka ylittää tietyn rajan. Jos Väyrynen olisi jonkin kirjailijan luoma fiktiivinen henkilö, hänestä kertovaa kirjaa arvosteltaisiin yliampuvan surrealistiseksi satiirin yritelmäksi joka ei ole riittävästi kosketuksissa todellisuuteen.