Henry Ford joskus tuumi kuinka paljon onkaan hyötynyt lukemalla kaikenlaista hyödytöntä. Hiljaista tietoa löytyy usein sieltä mistä sitä ei osata etsiä. Vastaavasti helposti löydettävissä oleva ilmiselvä tieto on monien muidenkin saatavilla. Voidaan sanoa, ettei mikään idea ole täysin uusi. Se on vain uudenlainen yhdistelmä vanhaa tietoa. Eikä aina edes yhdistelmä ole mitenkään uusi muuten kuin siten, ettei sitä esiinny sellaisena juuri tässä ajassa ja paikassa. Jotta näitä luovia yhdistelmiä syntyisi, on kuitenkin oltava paljon tietomassaa. Ihan vain siksi, että mitä enemmän on tietoa, sitä enemmän on mahdollisuuksia erilaisiin yhdistelmiin. Nämä yhdistelmät edellyttävät usein monia sattumia, yrityksiä ja erehdyksiä. Ei kenelläkään ole varmista karttaa innovaatioidenkaan äärelle. Sen sijaan jokainen voi yrittää itse piirtää paperille karttaa sitä mukaa kun eteenpäin kävelee. Jos reitti kulkee samoja polkuja kuin muillakin törmää samaan tietoon kuin useimmat muutkin. Jos taas lähtee omille teilleen, on usein muiden mielestä jotenkin ”eksynyt”. Ehkä jopa laiska, koska voihan epämääräisellä ”tuolla jossain” harhailu vaikuttaa muista ihmisistä ajanhukalta. Tuo näkemys muuttuu vasta sitten jos löytääkin harharetkiltään innovaation. Niitä ei kuitenkaan löydy jos kaikki kulkevat ennalta määriteltyjä reittejä samoja ajatuspolkuja pitkin.

Asumme siis täällä Luoteis-Espanjassa Galician maakunnassa. Olemme täällä nykytaiteen maisterinopintojeni vuoksi. Vaimoni kävi jokin aika sitten Suomessa tapaamassa perhettään. Kun vaimoni palasi sieltä, hän totesi huomanneensa Suomessa olevan kaikenlaista kulttuuritarjontaa tarjolla ilmaiseksi. Sellaista on toki täällä Pontevedrassakin, mutta Suomessa monet näyttelyt ja konsertit eivät maksa mitään. Joihinkin museoihin pääsee ilmaiseksi tiettyinä päivinä viikossa. Joka tapauksessa tästä voisi syntyä sellainen harhaluulo, että suomalaiset ovat kovinkin kulttuuri -ja taideystävällisiä. Eivät ole. Oivan esimerkin suomalaisten nuivasta suhtautumisesta taiteeseen tarjoaa vaikkapa tämä Jari Parantaisen blogikirjoitus. Siinä hän luonnehtii taiteilijat laiskoiksi. Myös poliitikot ja yliopistotutkijat hän niputtaa samaan turhakemappiin, koska nämä tarvitsevat työrauhan joka on vain eufemismi laiskottelulle. Tästä päättelen, että Parantainen kuuluu siihen suurilukuiseen suomalaisten joukkoon, jotka kaikessa populismissaan haluaisivat ajaa alas yliopistojen ”turhat” oppiaineet. Näiden ”innovaattoreiden” Hyöty-Suomessa vaikkapa filosofian kaltaista humanistista huuhaata ei enää voi opiskella ilman meheviä lukukausimaksuja. Hyöty-Suomessa opiskellaan vain sellaista mistä on hyötyä - eli sitä minkä hyöty tiedetään tarkalleen etukäteen. Toisin sanoen vaelletaan tarkkaan toisten ihmisten piirtämien karttojen mukaan. Melko ironista, että tällaisesta maailmasta fantasioivat jopa yrittäjät. Mistä niitä paljon kaivattuja innovaatioita sitten tulee?

Ford tarjoaa toisenkin hyvän esimerkin. Hän nimittäin totesi, ettei mikään business kanna pitkälle jos sen ainoa tarkoitus on tuottaa rahaa. Uskon hänen tarkoittaneen sitä, että liikeidealla on oltava jokin muukin päämäärä, kuten ratkaista jokin asiakkaan ongelma. Tai vaikkapa tehdä jokin asia paremmin kuin muut. Tällaisessa onnistuminen tuottaa lopulta myös sitä rahaa. Maailma kuitenkin muuttuu: kilpailija voi ratkaista ongelman huomenna paremmin. Tästä syystä on oltava koko ajan varpaillaan ja pohdittava yhä uudelleen, kuinka ratkaista oman liiketoiminnan ongelmia. Joskus liiketoiminnan alaakin kannattaa vaihtaa. Nokiakin muutti painopistettään kumituotteista teleliikennetekniikkaan.

Nyt seuraakin jännittävä seikka: millä tieteenalalla ongelmien ratkaisu ja kysymysten asettelu ovat kaikkein keskeisintä? Einsten tuumi, että jos ongelman ratkaisuun on aikaa yksi tunti, hän käyttää 55 minuuttia löytääkseen oikean kysymyksen ja 5 minuuttia keksiäkseen siihen vastauksen. Näin Einstein tuli itse asiassa osoittaneeksi kuinka ”turhaa” filosofia on. Kuten Henry Ford ymmärsi, se ei ole turhaa. Toisin on Hyöty-Suomesta haaveilevien laita. He eivät usko mihinkään sellaiseen jonka hyötyä ei voi nähdä välittömästi etukäteen. Siispä rahoitus pois filosofialta ja taiteelta. Voiko suurempaa ajanhukkaa edes olla!

Laiskuudella ei ole Hyöty-Suomessa pienintäkään sijaa. Laiskureista pahimpia ovat tietysti taiteilijat, nuo lorvimisen ammattilaiset. Toisaalta eipä Hyöty-Suomessa ole kovin moni ahkerakaan. Se johtuu siitä, että ahkeruus on määritelty varsin äärimmäisesti. Tästäkin Parantainen tarjoaa hyvän esimerkin blogikirjoituksensa kommenteissa: 

”Mielestäni sellainen ihminen on ahkera, joka tekee tylsää työtä huonojen esimiesten simputtamana sitkeästi 40 vuotta putkeen. Esimerkiksi anoppivainaani oli sellainen. Hän myöhästyi koko uransa aikana töistä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla postiauto ajoi myrskyssä ojaan ja toisella kerralla hän sai sairaskohtaukseen”. 

Hyöty-Suomessa ihminen paiskii töitä, mutta tuntee silti suunnatonta riittämättömyyttä. Palkansaajalla tuo syntyy protestanttisen kulttuurin myötä luonnostaan. Työantantajan tahtiin tanssiva duunari laittaa vahingon kiertämään nuivimalla niitä jotka voivat toimia toisin. Yrittäjät ovat Suomessa friikkejä siksi, että yhteiskunta tekee heistä sellaisia. Täytyy olla käsittämättömän outo, että ryhtyy yrittäjäksi Suomen kaltaisessa maassa jossa vastuu toimeentulosta nähdään olevan yhteiskunnalla. Jos tällaisessa yhteiskunnassa vastuun ottaakin ihminen itse, se on lähestulkoon mielisairautta. Tuosta syystä kielikin on muotoutunut tällaiseksi: joka norminmukaisesta työjonosta poikkeaa, ”yrittää” jotain aivan käsittämätöntä, jotain mitä ennakoivasti kutsutaan ”yrittämiseksi”. Heh heh, saathan tuota yrittää, mutta yritykseksi se jääkin. Onko siis ihme, jos tässä ilmapiirissä niin kääntäjän, taiteilijan tai minkä tahansa tietotyöläisen työrauha on yrittäjälle ”laiskuutta”? Yrittäjä vain kierrättää nuivuutta jota on itse saanut ottaa vastaan työssä käyviltä suomalaisilta.

Jossain vaihtoehtotodellisuudessa voisi olla niin, että yrittäjät huomaisivat useimpien taiteilijoiden olevan samassa veneessä. Niin he ovatkin: molemmat ottavat riskejä pyrkiessään työllistämään itse itsensä. Valitettavasti suomalainen kulttuuri taitaa kuitenkin rohkaista enemmän Parantaisen harjoittamaan nuivimiseen. Sen sijaan, että suomalaisessa yhteiskunnassa marginaaliin ahdetut ryhmät lähtisivät puhaltamaan yhteen hiileen, ne ajautuvatkin sylkemään toinen toistensa päälle. Sitä tekevät myös taitelijat nuiviessaan kapitalismille sielunsa myyneitä yrittäjiä, kuvitellen samaan aikaan itse olevansa täysin markkinatalouden bordellin ulkopuolella. Tuota sirkusta on paikoin surullista seurata vierestä. Toisinkin voisi olla, mutta mihinpä koira karvoistaan pääsee. Tällaisiksi suomalaiset leivotaan jo peruskoulusta lähtien. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Kehitysvammaisiakin "tarvitaan", jotta vammattoman statuksenkin saanut, penaalin vähemmän terävä kynä voi ajatella "etten ole ainakaan tuollainen".  Ehkäpä taiteilijatkin ovat olemassa samasta syystä. Kehitysvammaisten nuiviminen on hyvin epäkorrektia, mutta taiteilijan nuiviminen on täysin hyväksyttävää kunhan siihen ryhtynyt on itse edes jotenkin pärjännyt, vaikkapa siis yrittäjä. Jossain toisessa todellisuudessa hyvin pärjänneen ei tarvitsisi tuollaiseen alentua, mutta Hyöty-Suomessa tarvitsee. Tästä syystä myös Hyöty-Suomi tarvitsee taiteilijoita, sanoipa Parantainen mitä tahansa.