Keräilyharrastus tarkoitti lapsuudessani yleensä postimerkkien, kolikoiden tai vaikkapa perhosten keräilyä. Tai ne olivat ainakin ehdolla 80- ja 90-lukujen lapsille ja nuorille suunnatuissa harrastusoppaissa. Kokeilin jossain vaiheessa 90-luvun alussa postimerkkien keräilyä, mutta alkuinnostuksen jälkeen harrastus hyytyi. Hiukan myöhemmin esiteini-iässä keräsin tölkkejä ja pullonkorkkeja, mutta nekin jäivät lyhytaikaisiksi kokeiluiksi. Seuraavaan kertaan kestikin sitten jo vähän kauemmin. Parikymppisenä 2000-luvun alussa eräs tapahtumaketju sai minut keräämään puhelinluetteloita. Noihin aikoihin aloin myös keräilemään musiikkivideoita talteen tietokoneelleni. Näistä kahdesta tuli lopulliset keräilyharrastukseni jotka ovat jatkuneet tähän päivään saakka.

Puhelinluetteloiden ja musiikkivideoiden keräily ovat toki kovin erilaisia, ensin mainitut kun ovat fyysisiä esineitä ja jälkimmäiset pelkkiä bittejä tietokoneen kovalevyllä. Eroistaan huolimatta näillä kahdella keräilykohteella on myös paljon yhteistä. Niitä yhdistää subjektiivista kokemusta korostava näkökulma. Esimerkiksi postimerkkien keräilyssä jotkin tietyt merkit ovat arvokkaampia kuin toiset sen mukaan mikä niiden merkitys on muista keräilijöistä muodostuvassa yhteisössä. Luulen puhelinluetteloiden keräilyn olevan sen verran harvinaista, ettei sille ole päässyt muodostumaan tuollaista yhteisöä mainittavissa määrin, tai ainakaan keräilijät eivät ole kovinkaan tietoisia toistensa harrastuksesta. Korjatkaa toki jos olen väärässä. Musiikkivideoiden kohdalla termi ”keräilyharrastus” voi tuntua oudolta siksi, että kyse on aineettomien tiedostojen säilyttämisestä jota ei useinkaan yhdistetä varsinaiseen keräilyyn. Ehkä keräily mielletään yleensä fyysisten objektin keräilyyn ja onhan toki niin, ettei tietokoneelle ykkösiksi ja nolliksi muunnettuja musiikkivideoita oikein voi haistella tai hipelöidä. Niitä voi myös monistaa rajattomasti, mikä voi edesauttaa niiden pitämistä vähämerkityksellisinä. Eihän sellainen ole helpostikaan uniikki, jota voi rajattomasti kopioida.

Mutta kuten edellä sanoin, keräilyny peruslähtökohta kumpuaa subjektiivisuudesta: siitä miten itse kerääjänä suhtaudun keräilemiini puhelinluetteloihin tai musiikkivideoihin. En tarvitse muista keräilijöistä muodostuvaa yhteisöä vaan keräily saa käyttövoimansa vain omasta kiinnostuksesta. Ilman tätä aspektia olisin jättänyt keräilyn jossain vaiheessa kesken. Vaikka motiivini keräilyyn on tällainen, olen kuitenkin 2010-lukua lähestyessäni alkanut ajattelemaan keräilykappaleitani yhä enemmän myös toisin. Tietyst henkilökohtainen merkitys kokoelmilla ja yksittäisillä luetteloilla tai videoilla on edelleen suuri eikä se katoa minnekään, mutta sen lisäksi olen pohdiskellut yhä enemmän niiden suhdetta johonkin suureen ihmisjoukkoon. Ehkä noin 10 vuotta sitten alkanut kiinnostus semiotiikkaa ja mediatutkimusta kohtaan on muuttanut minua. Yritän usein esimerkiksi musiikkivideoita katsellessani haastaa itseäni ajattelemaan sitä mitä ne voivat kertoa laajemmin siitä kulttuurista tai vaikkapa aikakaudesta josta ne ovat peräisin. Miten jokin musiikkivideo vertautuu suhteessa muihin samana aikana tehtyihin videoihin? Millaisia tuolle ajalle tyypillisiä piirteitä siitä löytyy vai poikkeaako se niistä jotenkin? Onko videon taustalla jokin tarina joka tekee siitä jotenkin erityisen? Löydänkö videosta taiteellista arvoa? Lähtökohtaisestihan musiikkivideot ovat musiikin markkinointimateriaalia, mutta jotkut videot ovat idealtaan ja toteutukseltaan niin kunnianhimoisia, että ne ovat käytännössä taidetta. Viihteen, populaarikulttuurin ja taiteen välisiä rajoja on vaikea piirtää, mutta toisaalta niiden reipas ylittäminen ja sekoittuminen on joskus helppokin havaita.

Tietysti nykypäivänä joku saattaa ihmetellä miksi kerätä musiikkivideoita ”vanhanaikaisesti” tiedostoina kun niitä voi katsella suoratoistona vaikkapa YouTubesta. Tähän keksin ainakin neljä syytä. Aloitin keräilyn 2000-luvun alussa ja silloin suoratoistopalveluja ei vielä ollut. Kun näitä palveluja on vuosien saatossa tullut, olen huomannut ettei kaikkia videoita niistä löydy. Hyvä esimerkki on vaikkapa Prince jolla on erityisen nuiva suhtautuminen Internetiin. Hän on antanut luvan näyttää YouTubessa ainoastaan melko tuoretta (2013) kappalettaan Breakfast Can Wait, mutta kaikki muut YouTubesta löytyvät Princen musiikkivideot ovat siellä ilman lupaa. Vaikka jokin vanha Princen klassikko löytyisikin juuri nyt jonkin linkin takaa (vaikkapa Cream vuodelta 1991), sen toimivuus jatkossa on hyvin epävarmaa. Tietysti muitakin esimerkkejä löytyy. Jotkin tunnetutkin musiikkivideot sisältävät alastomuutta, väkivaltaa tai muuta sopimatonta sisältöä niin, ettei niitä YouTubeen tulla hyväksymään. Kolmas syyni on YouTuben käyttöliittymä, jolla soittolistojen tekeminen ja esittäminen ei ole yhtä näppärää erillisellä ohjelmalla. Neljäs ja viimeinen syyni on riippumattomuus Internetistä. Voin toistaa keräilemäni kokoelman tai osia siitä olosuhteissa jossa Internet-yhteyttä ei ole jostain syystä saatavilla. Sähköä tietysti tarvitsen oman Music Television-simulaation käynnistämiseen, mutta siihen riittää aggregaatti, sopivan tehokas aurinkopaneeli, toimiva fuusioreaktori (kerro jos sulta löytyy!) tai sitten ihan tavanomainen sähköliittymä.

Kun suoratoistopalveluita ei vielä ollut 2000-luvun alussa, joidenkin vanhojen musiikkivideoiden löytäminen oli todella kiven alla. Tässä mielessä YouTube on tervetullut ystävä musiikkivideoiden katselijoille. En itsekään jaksa aina kytkeä kovalevyä paikalleen jos nettiyhteys löytyy ja haluan katsoa videon joka löytyy YouTubesta. Jos kuitenkin etsin videoita tiedostomuodossa, mahdollisimman hyvänlaatuisesti pakattuina, joudun yhä tekemään samantyyppistä salapoliisityötä kuin 2000-luvun alussa. Deep webin syövereihin ei ole yleensä pakko kaivautua, mutta sieltäkin voi löytää yhtä sun toista kiinnostavaa, varsinkin jos haluaa saada lisää eri alakulttuurien tekemiä tuotoksia. Populaarikulttuuri kuten Euroopan Mtv:llä esitetyt musiikkivideot ovat tärkeässä roolissa, mutta haluan myös saada kokoelmiini kaikenlaisia omituisuuksia ja alakulttuurihelmiä. Esimerkiksi hyvin monia black metal-genren musiikkivideoita ei ole esitetty televisiossa. Suomalaiset musiikkivideot joita on esitetty vain suomalaisilla tv-kanavilla ovat myös erityisen arvokkaita helmiä. Niitä jotkut saattavat yhä digitoida VHS-kaseteilta, tai joku on onnistunut nauhoittamaan videoita vaikkapa Jyrkistä 2000-luvun tienoilla kun suoran tallentamisen mahdollistavat tietokoneiden tv-kortit alkoivat tehdä tuloaan. Joskus 2000-luvun alussa sain haltuuni mm. sensuroimattoman version Eddie Meduzan kappaleesta Runke Ball. Linkin takaa löytyy YouTubeen upattu sensuroitu versio josta on peitetty alastomuutta sisältävät kohdat jotka johtaisivat välittömään videon hyllytyseen. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että itselläni on ollut tallessa kyseisen videon sensuroimaton versio jo yli 10 vuotta.

Tuoreimman lisäyksen musiikkivideokokoelmani marginaalisempaan osastoon sain postissa viime joulukuussa Espanjasta. Ostin huuto.netin kaltaisesta todocoleccion.netistä käytettynä DVD:n joka sisältää galicialaisen Xabarín Club-ohjelman musiikkivideoita vuosilta 1994-2004. Mutta siitä voisin kirjoittaa tarkemmin ensi kerralla. Tässä kuitenkin esimakua YouTubesta:

Pysy kanavalla!