Vuonna 2154 Maa on saastunut, ylikansoittunut ja rikkaat ovat siirtyneet avaruusasema Elysiumiin. Siellä sairaudet voidaan korjata solariumia muistuttavissa laitteissa ja ihmiset elävät yltäkylläisyydessä. Maassa on puuttetta kaikesta, töitä tehdään ankeissa olosuhteissa ja fasistista kuria pitävät yllä persoonattomat robotit. Tuon keskeltä nousee päähenkilö Max, joka saatuaan kuolettavan annoksen säteilyä päättää taistella tiensä Elysiumiin joka on ainoa paikka jossa odottaa parannus. Matkalla tietysti tapahtuu erinäisiä käänteitä, joista kirjoitan lisää arvion loppupuolella.

Tuntematon Neil Blokamp nousi maineeseen vuonna 2009 elokuvalla District 9. Sen perusidea oli hieman poikkeava, tehosteet olivat upeita ja jotkut kutsuivat sitä ihan poliittiseksikin elokuvaksi. Minutkin se yllätti positiivisesti. Se oli raikas tuulahdus Hollywoodin suoltaman scifi-hötön seassa, vaikkakin sen kutsuminen "poliittiseksi" on ehkä vähän liioittelua. Yhteiskuntapoliittista scifiä on ylipäätään hyvin vähän. Tähän hätään mieleeni tulevat vain Gattaca ja Cube, joista jälkimmäisen kuuluminen scifiin on taas vähän kiistanalaisempaa. Moniulotteisia ja hankalia aiheita lähestyviä scifi-elokuvia on toki muitakin, kuten Philip K. Dickin kirjoihin perustuvat Minority Report ja Blade Runner. Suuria kysymyksiä kurkotteli tietysti myös Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001, jonka suomenkielinen nimi ei tee elokuvalle oikeutta. Nimen perusteella sitä kun voisi erehtyä luulemaan 70-luvun kalkkunaleffaksi.

District 9 ei ollut erikoinen pelkästään allegorisen perusasetelmansa ja upean visuaalisen toteutuksensa vuoksi. Esimerkiksi päähenkilö Wikus (Sharlto Copley) oli vastenmielinen, niljakas rasisti joka joutui elokuvan aikana muuttumaan vain vähän erikoisten olosuhteiden pakosta. Ainoa elokuvan hahmo johon samaistuin oli naksuttavaa kieltä puhuva avaruusolento Christopher Johnson. Myös kerronta poikkesi hieman perinteisestä sisältäen mm. dokumentaarista tyyliä. Kaikki tämä yhdessä upeiden tehosteiden ja lopussa kiihtyvän toiminnan kanssa oli kerrassaan ihmeellinen koktaili. Elysium on tässä mielessä paljon tylsempi paketti. Dokumentaarisuutta imitoiva tyyli on tyystin unohdettu ja kerronta muistuttaa tavanomaisempia Hollywood-elokuvia.

Etenkin kuvat Elysiumista avaruudessa tuovat mieleen edellä mainitun Kubrickin klassikon, jossa siinäkin on Stanford Torus-tyyppinen avaruusalus. Ehkä siksikin tuntui harmilliselta, ettei Blokamp seurannut Kubrickia äänimaailman suhteen. Elysium olisi voinut olla elegantimpi ja paljon huikeampi ilman avaruuden "ääniä" räjähdyksineen. Hiljaisuus siviilejä täynnä olevien sukkuloiden räjähtäessä olisi pikemminkin ollut upea kannanotto, suoranainen alleviivaus kaiken muun ryminän keskellä. Miksi siis piti lätkiä äänikirjaston perusräjähdyksiä avaruuteenkin? Sen sijaan Maahan sijoitetussa kohtauksessa äänet katoavat hetkeksi räjähdyksen vuoksi, ilmeisesti saadakseen katsojan samaistumaan päähenkilöön. Syy kyvyttömyyteeni samaistua päähenkilöön ei kuitenkaan ole Matt Damonissa joka näyttelee niin hyvin kuin käsikirjoitus antaa myöten. Jonka on kirjoittanut Blokamp. Ikävä kyllä hän ei ole yhtä hyvä kirjoittaja kuin ohjaaja.

Elysiumin maailma ei onnistunut tempaisemaan minua mukaansa. Elokuva yrittää yhtäaikaa olla vakavasti otettavaa poliittista scifiä ja aivotonta toimintaa. Sori vain, mutta ei toimi samassa elokuvassa - ei ainakaan tällä reseptillä. Toki sama ongelma oli myös District 9:ssa joka sekin muuttui melkoiseksi toimintarymistelyksi. Elysium eroaa kuitenkin siitä siinä, että Blokampin esikoinen onnistui tempaisemaan minut mukaansa. Räiskettä jaksoi seurata, koska joidenkin hahmojen kohtalo oikeasti kiinnosti minua. Tässä Elysium epäonnistuu. Kaikki mäiske tuntuu varsin yhdentekevältä, sillä en juurikaan välitä siitä kuinka elokuvan henkilöiden käy. Näyttäviä taisteluita on toki ihan viihdyttävää seurata. Sen syvemmälle tämä elokuva ei kuitenkaan pääse.

Elysium muistuttaakin paikoin toimintaelokuvaa. Niissä yksiulotteiset hahmot voi helpommin antaa anteeksi. Elysiumin ongelma kiteytyy paljolti Krugeriin (Sharlto Copley), jonka yksiulotteisuus on vieläpä harvinaisen räikeä. Hän on paha "koska hän on". Blokampin luottonäyttelijäksi muodostunut Copley varastaa shown esittämällä sekopäistä psykopaattia. Minun mielestäni koko hahmon olisi voinut jättää käskyjä tottelevaksi sivuhenkilöksi ja ruutuaikaa olisi pitänyt antaa enemmän puolustusministeri Delacourtille (Jodie Foster). Hänestä olisi voitu tehdä moniulotteisempi, näkemyksensä hyvin perusteleva hahmo joka haastaa katsojan kysymään onko päähenkilö edes täysin oikealla asialla. Tai ainakin selittämään tarkemmin, että mistä ihmisten turvallisuuden kaipuu juontaa juurensa. Jokainenhan haluaa suojella omaa lapsiaan ja perhettään. Sen sijaan Delacourtin hahmoonkin oli ympätty mustavalkoista pahuutta jota ei mitenkään perustella. Ei toki samassa määrin kuin Krugeriin joka yliampuvassa yksiulotteisuudessaan tuntuu hyvin irralliselta hahmolta, aivan kuin hänet olisi tuotu jostain toisesta elokuvasta.

Elokuvan lopulla erinäiset "juonenkäänteet" ovat paikoin täysin järjettömiä. Monissa muissakin nykyelokuvissa vaivaava videopelifiilis iski viimeisessä taistelukohtauksesta. Tuntui siis siltä, että seuraan perusnättiä Mortal Kombat-tappelua jota joku muu pelaa. Hyvältä se toki näytti, sitä en mene kiistämään. Toimintaa ei kuitenkaan ole ehkä määrällisesti niin paljon kuin varsinaisissa toimintaelokuvissa. Se mitä on, toimii kyllä sinänsä hyvin toteutukseltaan, en vain enää lopussa jaksanut piitata kuinka käy kun hahmot jäävät niin paperinohuiksi. Toimintaelokuvana Elysium saisi minulta 4 / 5. Ongelma kuitenkin on, etten mennyt teatteriin katsomaan pääasiassa toimintaa ja sitäkin oli aika vähän. Koin, että minut tavallaan huijattiin katsomaan elokuvaa joka oli jotain muuta kuin markkinoinnin perusteella annettiin ymmärtää. Elokuvan nähtyäni osaan lukea Elysiumin trailereita paremmin. Katso, upea räjähdys! Boom! Samurai-miekka! Siisti robotti! Jee!

Painotan arviossani käsikirjoitusta, koska se on asia joka minulle ratkaisee lopulta aina kaikkein eniten. Tietysti ohjauskin ratkaisee hyvin paljon. Ohjaus ei kuitenkaan ollut tämän elokuvan ongelma vaan se, mitä kaikkea käsikirjoituksen mukaan päätettiin tehdä. Tai no mistäpä minä tiedän, vaikka elokuvan Director's Cut-versio sisältää valtavan määrän poliittista ja eettistä pohdintaa joka jäi tästä versiosta pois. Tämän vuoksi arvioni ei ole kaksinen, tai siis on: 2 / 5.

Elysiumissa olisi ollut kaikki ainekset pohtivaan ja haastavaan jännäriin joka pistää katsojan oikeasti miettimään vaikkapa länsimaiden ja kehitysmaiden välistä elintasokuilua. Nuo ainekset vedetään ilmalukosta ulos perinteisten foley-efektien ja Hollywood-musiikin säestämänä. Mikä on kovin sääli. Toivottavasti Blokamp ryhdistäytyy ja yllättää ensi kerralla positiivisesti.

Jos puolustusministeri Delacourtin (Jodie Foster) maailmankuva olisi tuotu elokuvassa perusteellisemmin esiin, olisi hänestä voinut tulla paljon kiintoisampi ja moniulotteisempi hahmo.

P.S. SPOILERIVAROITUS!

Lopuksi kommentoin elokuvan lopussa ollutta kohtausta. Jos et halua siitä mitään tietää lopeta lukeminen tähän.

Aivan elokuvan lopussa on takautumakohtaus, jolla ohjaaja pyrkii elokuvallaan sanomaan hyvin suoraan, kuinka "jokaisella ihmisellä on jokin tehtävä". Siitä voi olla montaa mieltä, onko tällainen "opetus" hyvä tapa lopettaa elokuva. Siihen en nyt kuitenkaan ota kantaa. Sen sijaan pidän tuota tämän elokuvan "opetusta" melko poikkeuksellisena, tietyllä tapaa jopa ajan hengen vastaisena. Nykyisin ajan henkeenhän kuuluu usein mm. universumin nihilistisen luonteen korostaminen ja ihmisen näkeminen siinä lähinnä välineellisenä, kuten vaikkapa tuottavuuden, lisääntymisen ja kuluttamisen kautta. Kärjistetysti: hyödytön ihminen on turha ihminen. Ihmisarvon merkityksen heikentyminen on ihan oikeasti vakava uhka länsimaissa ja liittyy myös elokuvassakin viitattuun fasismin nousuun. On vain suuri sääli, ettei elokuva näitä teemoja kunnolla avaa, sen kun vain rymistelee menemään. Loppuun sijoitetun viestin perusteella uskon, että ohjaajalla olisi kyllä ollut sanottavaa, mutta nyt se hautautui kaiken ryminän alle. Mitä haaskausta.