Tervehdys kaikille blogin lukijoille!

En tiedä kuinka paljon teitä on, mutta on hienoa jos edes yksi ihminen (joku jota en henkilökohtaisesti tunne) lukee tämän tai jonkun muun blogikirjoituksen. Periaatteessa tämä on ”pöytälaatikkoon” kirjoittamista – tämä pöytälaatikko sattuu nyt vain olemaan julkinen ja kaikkien luettavissa. Näin kirjoittaminen on itselleni mielekkäämpää. Suljettuun, ei-julkiseen pöytälaatikkoon kirjoittaminen kun jää helposti kokonaan tekemättä. Vuosi 2018 oli sellainen, etten nähtävästi saanut tänne blogiini ainuttakaan kirjoitusta. Tai no sain melkein yhden englanninkielisen, mutta jätin senkin lopulta julkaisematta. Palaan siihen ehkä vielä joskus uudelleen.

Yritin siis kyllä kirjoittaa useita kertoja – myös suomeksi. Aloitin useammankin kerran kirjoittamaan jostain aiheesta tekstitiedostoon ja toisinaan syntyi paljonkin tekstiä. Sitten tuli vastaan umpikuja. Koin, ettei kirjoitus joko sovi tänne ollenkaan (aihepiiri jota blogini ei oikeastaan käsittele) tai sitten en vain osannut saattaa kirjoitusta valmiiksi. Millä tarkoitan sitä, että kirjoitus vain laajenee ja laajenee, paisuu kuin suureksi esseeksi joka vaatisi jo lähes kustannustoimittajan kaltaista henkilöä perkaamaan siitä rönsyt pois. Vaimoni on tuollaisessa erinomainen, mutta juuri siksi en halua pyytää häneltä apua kuin harvoin. Hän on hyvin pedantti ja tekee keskittyneesti huolellista työtä. Hänellä on kuitenkin tarpeeksi tekemistä omissakin projekteissa, enkä halua kuluttaa hänen aikaa ja vaivaa omien varsin vähäpätöisten blogikirjoitusteni kampaamiseen.

Yksi uudenvuodenlupaukseni on se, että kirjoitan tänne  useammin. Alustava tavoite on vähintään kerran kuussa, mutta mielellään useammin. Yksi tänne kirjoittamista vähentävä tekijä on ollut toinen blogini Uuden Suomen Puheenvuorossa. Vaikka viime vuonna en kirjoittanut sinnekään yhtään, viime vuosina olen kirjoittanut sinne enemmän kuin tänne. Tavoitteeni on kääntää tämä toisinpäin.

Puheenvuorossa julkaisemani kirjoitukset käsittelevät yleensä poliittisia tai yhteiskunnallisia aiheita. Olen niistä toki yhä kiinnostunut, mutta en jaksa niistä enää yhtä paljon kirjoittaa kuin ennen. Voin toki tehdä joskus poikkeuksia, mutta pääosin olen aika kyllästynyt jauhamaan blogissa vaikeista poliittisista, eettisistä ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Rajanveto eri aihepiirien välillä on toki joskus hankalaa. Monet täälläkin julkaistavat kirjoitukset voivat siis sivuta yhteiskunnallisia kysymyksiä, tai ainakin filosofiaa. Tämän blogin lähtökohta on kuitenkin taide, kulttuuri ja underground.

Jotta tämä kirjoitus ei jäisi pelkäksi ”yhyy en ole kirjoittanut blogia, mutta aion parantaa tapani” -metaulinaksi, käsittelen seuraavaksi sitä mitä oikein tarkoitan noilla edellä mainituilla taiteella, kulttuurilla ja undergroundilla. Yritän siis täsmentää mistä tässä blogissa on kysymys ja miksi sen alunperin vuosia sitten perustin.

Tämä blogi on eräänlaista jatkoa vuonna 2006 perustamalleni Distorted Design -blogille joka ehti elää vain hyvin vähän aikaa (yritin löytää sitä verkosta, siinä kuitenkaan onnistumatta). Tuon visuaalista kulttuuria ja erityisesti camp-tyyliä käsittelevän blogin pitäminen oli yhden kurssin tehtävä Bellas Artes -yksikössä, Pontevedrassa, Espanjassa. Opiskelin 2004-2008 Kuopion Muotoiluakatemiassa graafista viestintää ja olin 2006-2007 Erasmus-vaihto-opiskelijana Vigon yliopistossa jonka taiteen yksikkö sijaitsi viereisessä Pontevedran kaupungissa. Myöhemmin olen opiskellut siellä myös  nykytaiteen maisteritutkinnon josta valmistuin kesällä 2015. Minua ja blogiani vähemmän tunteville siis täsmennykseksi: taustani on sekä graafisessa viestinnässä (erityisesti videokuvaus, sarjakuva, kuvitus), että nykytaiteessa. Taiteellista työtä teen edelleen. Tämä sivusto ei kuitenkaan ole ensisijaisesti taidettani (t-paitoja en tässä yhteydessä sellaiseksi laske) esittelevä, eikä siksi bloginikaan käsittele omia teoksiani.

Vanha opiskeluaikainen blogini kuvasti hyvin jo varhaista kiinnostustani camp-tyyliä kohtaan. Tuo kiinnostus on pysynyt kaikkien näiden vuosien jälkeen mukana, mutta osaan ehkä hieman paremmin analysoida ja eritellä erityyppisten teosten  ominaisuuksia. Silloin päästään paremmin jyvälle myös siitä mitä camp mahdollisesti on tai ei ole. Tuolloin parikymppisenä en esimerkiksi osannut tehdä yhtä selkeää jakoa tahallisen ja tahattoman campin välille. Tietysti ne ovat joskus vaikeasti erotettavissa – kaikissa teoksissa on aina jonkin verran sattumanvaraisuutta (päähänpistoja joita kukaan ei ole sen tarkemmin harkinnut),  että tietoista suunnitelmallisuutta. Eivätkä tekijät itsekään usein tiedä milloin ovat jossain asiassa ns. tosissaan ja milloin taas eivät. Tästä huolimatta voidaan kuitenkin rajata sellainen camp joka on tehty campiksi alunperinkin, että sellainen joka on lähtökohtaisesti ollut jotain muuta. Campille ominainen liioittelu ja överiksi vetäminen eivät ole campin yksinomaisuutta. Esimerkiksi lastenohjelmat ovat usein tahallisen liioiteltuja, sekä tietyt komedian lajit kuten Charlie Chaplinin slapstick-huumorissa.

Nuorempana en oikein osannut ymmärtää kontekstin merkitystä. Tai kuten Susan Sontag asian ilmaisi, sitä että "camp on katsojan silmässä". Esimerkiksi japanilaiset lastenohjelmat tai intialaiset Bollywood-elokuvat ovat campia ennen kaikkea meille länsimaiden ihmisille, koska ne on irroitettu siitä kulttuurisesta kontekstista johon ne on alunperin luotu. Emme länsimaalaisina täysin ymmärrä sitä tematiikkaa ja estetiikkaa jota ne sisältävät, mikä saa ne näyttämään silmissämme helposti vääristyneiltä. Japanilaiset lastenohjelmat voivat sisältää suurenkin skaalan joukkotuhoa ja katastrofeja paljolti siksi, että Japanissa tsunamit ja maanjäristykset ovat aivan eri tavalla normaali asia kuin mannerlaatoiltaan vakaassa Euroopassa. Vastaavasti intialaisten elokuvien tanssikohtauksissa "teleporttaillaan" ympäri maailmaa tavalla joka voi tuntua länsimaisesta ihmisestä kornilta. Intialaisia tuo ei haittaa, sillä elokuvan ei yksinkertaisesti tarvitse vastata länsimaista käsitystä uskottavuudesta tai realistisuudesta.

Kummeli Stories: tamperelaista sketsihuumoria vuodelta 1995.

Tietysti tämä toimii myös toisinpäin: moni suomalainen ei itsekään pysty havaitsemaan suomalaisten vanhojen elokuvien tai sketsiohjelmien tahatonta camp-estetiikkaa. Hämmennyin itsekin hiukan nähtyäni hiljattain Kummeli Stories -elokuvan vähintään 15 vuoden tauon jälkeen. Näin elokuvan myös teatterissa silloin kun se ilmestyi, olinhan itse vuonna 1995 teini johon Kummeli-huumori upposi hyvin. Vintiöt -sarjan ohella Kummeli oli monelle teini-ikäiselle jotain mikä oli pakko televisiosta katsoa.

Nyt kun näin elokuvan uudelleen hyvin pitkän tauon jälkeen, hämmennyin siitä miten 80-lukulaiselta se näyttääkään. Elokuvan estetiikka monilta osin muistuttaa paljon enemmän 80-lukua kuin 90-luvun puoliväliä jolloin se on tehty. Tätä en huomannut lainkaan aikoinaan elokuvan vasta ilmestyttyä, enkä vielä vuosia sen jälkeenkään, mutta ilmeisesti nyt aikaa on kulunut niin paljon että voin helposti havaita 80-luvun paistavan elokuvasta läpi. Sen visuaalinen ilme, leikkaus ja korostetun karikatyyrimäinen näytteleminen tuo mieleen 80-luvun lopun Uuno Turhapuro -ja Vääpeli Körmy -elokuvat. Tietysti Kummeli -elokuva oli tahallisen koominen ja siten camp-tyyli oli harkittua. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että osa elokuvan tyylistä jotenkin vain päätyy siihen vähän kuin varkain, ilman että kukaan on tehnyt asiasta tietoista päätöstä. Nykyisin ehkä vähän kulahtaneenakin näyttäytyvä kasarityyli saattaa olla juuri jotain sellaista. Siltä välttyminen olisi todennäköisesti vaatinut valtavasti ponnistelua 90-luvun puolivälissä, sillä 80-luku oli jäänyt vasta aivan hiljattain nurkan taakse. On ymmärrettävää, että Kummelin tekijät ovat halunneet keskittyä johonkin olennaisempaan, kuten vaikkapa hiomaan sketsejään toimivimmiksi.

Yksi blogini tavoitteista on jauhaa tällaisista asioista. Sen ei tarvitse tarkoittaa analysoinnin kohteen arvottamista. En esimerkiksi ottanut tässä kantaa siihen onko Kummeli Stories hyvä elokuva. Itselleni mielekäs pohdinta löytyy jostain aivan muusta. Kuten vaikka siitä, millaisista osista teos koostuu ja miten ajan kuluminen on tuonut siitä ehkä esiin jotain uutta. Tyyliin liittyvät eri tasot ja nyanssit ovat paikoin todella vaikeita havaita. Mitä lähempänä tarkasteltavaa kohdetta on, sitä vaikeampaa se on. Kaikkein vaikeinta on siis arvioida sitä millaiset asiat tämän hetken, tämän ajan teoksista nähdään tulevaisuudessa camp-henkisenä. Tämä koskee sekä teoksen tekijöitä, että yleisöä. Nostalgian lähes maagiseksi luvuksi nostetaankin usein 20 vuotta. Suurinpiirtein niin kauan tuntuu kestävän, että pääsemme näkemään jonkin ajan tai aikakauden ”uusin silmin”, selkeästi ulkopuolelta.

Blogiini voi tietysti tulla joskus jokunen "ränttäys", kuten esimerkiksi vuonna 2017 julkaistu kirjoitukseni Game of Thrones -sarjan 7. kauden 6. jaksosta. Olen yhä samaa mieltä kuin silloin, mutta minua harmittaa etten ole kirjoittanut ko. sarjasta aikaisemmin (tai edes tuon jälkeen) yhtäkään analyyttisempaa tekstiä. Toisaalta Game of Thrones on niin huippusuosittu sarja, että se on analysoitu halki poikki ja pinoon lukemattomia kertoja monissa muissa blogeissa ja Internetin keskusteluissa. Otan kuitenkin yhdeksi vuoden 2019 tavoitteeksi sen, että kirjoitan enemmän tv-sarjoista joita seuraan tai olen joskus seurannut. Mukaan saa mahtua jokunen ränttäys (ainakin Westworldin 2. kaudesta), mutta haluaisin ihan jo tasapainon vuoksi kirjoittaa joskus jotain hiukan ylistävääkin. Sellaisen ansaitsisi ainakin scifi-sarja The Expanse. Täten lupaan, että tänä vuonna kirjoitan ainakin yhden blogikirjoituksen myös siitä.

The Expanse on parasta televisiota aikoihin. Niin, ei pelkästään parasta scifiä vaan parasta televisiota.

Tietysti myös taiteesta täytyy kirjoittaa. Siitä aiheesta minulta löytyy useita keskeneräisiä kirjoituksia joista voisi saada sisältöä tännekin sopivalla viimeistelyllä. Taiteen puolelta minua kiinnostaa ennen kaikkea taiteen teoria sekä taiteen eri kytkökset filosofiaan. Mikä on taiteen tehtävä? Mistä löytää taiteen tekemisen mielekkyys jos sitä on mahdotonta arvioida objektiivisesti? Oliko Platon oikeassa pitäessään taidetta aina todellisuuden imitointina? Vai osuiko kenties Aristoteles enemmän oikeaan pitäessään taideteosta pikemminkin jonain mitä ei ole aikaisemmin ollut olemassa? Voiko taide syntyä tyhjästä? Miksi taidetta paikoin jopa hieman pelätään? 

Underground puolestaan liittyy niin kulttuuriin kuin taiteeseenkin. Ehkä itse ymmärrän sen ennen kaikkea yhteiskunnan marginaalissa piileksivänä kulttuurina joka syntyy ihmisten omasta tekemisen ja osallistumisen halusta. Suomessa puhutaan usein ITE-taiteesta, mutta mielestäni se kelpaa kuvaamaan vain pientä osaa undergroundista. ITE-taiteen käsite ei muutenkaan ole aivan ongelmaton. Siitä jo itsessään saada aiheen taidetta ja undergroundia käsittelevälle blogikirjoitukselle. Näin nopeasti pohdittuna ITE-taide liittyy ennen kaikkea keskusteluun siitä millainen on ”oikea” taiteilija. Sekä myös siitä mikä on tietyn koulutuksen tai tutkinnon rooli ”oikean” taiteilijan määritelmässä. Katson, että ITE-taide pyrkii melko usein olemaan varsin sisäsiistiä ja sillä tavoin se ehkä kytkeytyy viihteeseen ja populaarikulttuuriin.

Tietynlaista ”hardcore-undergroundia” edustanee vaikkapa Kalervo Palsan sarjakuvateos Eläkeläinen muistelee. Rajanveto on tietysti hankalaa, sillä samanaikaisesti Palsa edustaa myös nykytaidetta, ehkä jopa ”oikeaa taidetta” sillä Palsa on onnistunut omalla tavallaan pääsemään modernin suomalaisen taiteen kaanoniin. Mikä on ehkä hieman ironista, sillä samanaikaisesti Palsan teokset ovat vimmaisessa primitiivisyydessään juuri sellaista raakaa ilmaisua jota ei aina varsinaisiin taidegallerioihin päästetä – paitsi jos tekijällä on tarpeeksi nimeä. Jos tekijän nimi päästää undergroundin sisään vähän kuin likaamaan puhtaan valkeat tilat, lakkaako se olemasta undergroundia? Tällöin undergroundin voi katsoa tulleen kuohituksi tai halatuksi kuoliaaksi, kun siististi pukeutuva yläluokka pääsee ihastelemaan groteskia ilmaisua kuohuviiniä maistellen.

Undergroundissa(kin) on lienee kyse myös kontekstista. Jos se viedään pois sen syntysijoilta, se voi kuolla samoin kuin komeaksi kasvanut puu joka on viety kauas pois alkuperäisestä kasvuympäristöstään paikkaan jossa se ei oikein kykene elämään. Undergroundissa ei myöskään ole usein kyse lopputuloksesta, teoksesta, vaan prosessista. Vaivihkaa kädestä toiseen leviävä zine ei ole lopulta se pointti, vaan keskeisintä on ollut tekijän ilo tuota ehkä vähän nyrjähtänyttä zineä kyhätessä. Tai ainakin tärkein motivoija on eräänlainen sisäinen tekemisen pakko. Kun ei nyt oikein muutakaan voi. Jos haluat saada julki juuri sellaisen zinen (tai jonkin muun teoksen) kuin itse haluat,  ei sitä kukaan muukaan tähän maailmaan kätilöi kuin sinä itse. DIY, do or die, kuten KMFDM julistaa!

Nyt huomaan pohtivani, onko tämä blogikin undergroundia? Niinkin voisi väittää, mutta itse sanoisin että ei. Internet tavallaan tuhoaa undergroundin, sillä täältä sen löytäminen on aivan liian helppoa. Undergroundin jonkinlaiseen esoteeriseen luonteeseen tuntuu kuuluvan sen vaikea tai sattumanvarainen löytäminen. Toki sitä voi löytää täältä verkostakin, mutta se ei kuitenkaan tunnu samalta kuin nyrjähtäneen, valokopiokoneella monistetun zinen löytäminen kirjaston poistohyllystä. Internetin meemikulttuurissa näyttäisi olevan kuitenkin piirteitä undergroundin sisäänpäin kääntyneestä kulttuurista. Osa meemeistä on sillä tavoin ug-henkisiä, että ymmärtämättä niiden tekijöiden melko pienen sisäpiirin sisäistä ajattelua ja käsitteistöä huumoriiin voi olla mahdotonta päästä sisään. Internetiä ei siis voi sulkea täysin undergroundin ulkopuolelle – kyllä sitä on täälläkin. Ehkä se vain toimii täällä kyberavaruudessa hieman eri tavalla?

Tulen näillä näkymin käsittelemään myös hiukan näihin aiheisiin liittyvää kirjallisuutta. Siis niin, että käytän jotain kirjaa ponnahduslautana ajatuksille ja pohdinnalle. Yksi tällainen kirja on taiteilija Leo Lindstedin omaelämänkerrallinen teos Istuja pitkän illan. Se avaa 60, 70 ja 80-lukujen (rappio)taiteilijaelämää varsin underground-henkisesti. Miten ylipäätään löysin koko kirjan, on jo ehkä itsessään blogikirjoituksen arvoinen tarina.

Aivan niin. Aiheet eivät ainakaan lopu kesken. Täytyy vain löytää riittävästi kurinalaisuutta (kirjoittamisen aloittamiseksi), että ruuvata perfektionismia vähemmälle (jotta saa jotain valmiiksikin).

”The secret of getting ahead is getting started. The secret of getting started is breaking your complex, overwhelming tasks into small, manageable tasks, and then starting on the first one.”

– Mark Twan

VAROITUS! Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia televisiosarjasta Game of Thrones. Älä lue tätä kirjoitusta jos et ole seurannut Game of Thrones -televisiosarjaa 7. kauden 6. jaksoon (Beyond the Wall) saakka. Sinua on varoitettu. Etenet omalla vastuullasi.

Siitä on yli 15 vuotta kun kirjoitin ylioppilaaksi. Äidinkielen esseekokeessa päätin valita muistokirjoituksen, sillä päässäni pyöri vielä Babylon 5 -tv-sarjan päätösjakso. Se oli ensimmäinen tv-sarja jonka kaikki kaudet katsoin alusta loppuun. Kasvoin käytännössä aikuiseksi Babylon 5:n parissa ja ehkä siksikin sen päähenkiöiden kokemat kehityskaaret tekivät paikoin suuren vaikutuksen. En ollut tuolloin kovin tietoinen siitä miten poikkeuksellinen sarja tässä suhteessa se oli ihan koko televisio-ohjelmien historiassa. Babylon 5 oli ensimmäisiä tv-sarjoja jossa oli useiden tuotantokausien ylitse ulottuva juonikaari joka oli peräisin yhden käsikirjoittajan, J. Michael Straczynskin kynästä. Hän tiesi jo ensimmäisellä kaudella miten sarja päättyy ja se oli erittäin poikkeuksellista. Babylon 5:n maailma tapahtumineen ja historioineen oli myös harvinaisen yhtenäinen, ehjä kokonaisuus. Sekin johtui varmasti paljolti siitä, ettei sarja ollut pallo jota heitellään ihmiseltä toiselle vaan Straczynski oli sopan ainoa kokki. Tietysti jos tarkkoja ollaan, hän sai varmasti tukea ja neuvoja silloiselta puolisoltaan Kathryn M. Drennannilta joka myös käsikirjoitti yhden jakson. Straczynskin saama taiteellinen vapaus sarjan parissa oli myös pöljän tuuria: sarjaa esittäneellä TNT-kanavalla sattui olemaan silloin Straczynskin projektille harvinaisen myötämielinen johto joka antoi hänelle vapaat kädet. Pian sarjan päätyttyä tuuli kääntyi. Babylon 5:n jatkoksi suunniteltu spin off-sarja Crusade jäi kesken ensimmäisen kauden kun TNT yritti jatkuvasti muuttaa sarjaa pökkelöksi action-viihteeksi ja lopulta Straczynski sai kädenväännöstä tarpeekseen.

Babylon 5:n parhaita puolia olivat loistavasti kirjoitetut hahmot joiden näytelijät olivat myös loistavia. Kuten esimerkiksi Londo Mollari (Peter Jurasik), Vir (Stephen Furst) ja G'Kar (Andreas Katsulas).

Vaikka muistelen usein Babylon 5:tä haikein mielin, silläkin oli omat puutteensa. Harvassa ovat tv-sarjat jossa ei olisi yhtään huonoa tai tavallista tylsempää jaksoa. Jotkin 1. kauden jaksoista olivat todella huonoja, mutta ne oli valmis antamaan anteeksi kun sarja kuitenkin parani koko ajan. Viimeisestä kautta harva pitää parhaana, mutta toisaalta se ei myöskään ollut floppikaan, vaan huonoin on varmaankin juuri ensimmäinen. Se oli vielä jonkinlaista kuivaharjoittelua ennen kuin kaikki sarjan tekijät löysivät oikean tekemisen meiningin. Myös avaruudessa käytyjä taisteluja varten tarvittavat CGI-tehosteet kehittyivät sarjan edetessä. Ne eivät olleet yhtä hienoja kuin pienoismalleilla toteutetut Star Trek -sarjan tehosteet, mutta uusimpien  tietokonetehosteiden avulla sarjan tehosteet oli ylipäätään mahdollista luoda. Pienoismalleilla tehtyihin tehosteisiin ei olisi yksinkertaisesti ollut varaa. Babylon 5:n rajoittunut budjetti näkyi muussakin, kuten vaatimattomissa joukkokohtauksissa. Tämä on ehkä nykypäivän katsojia eniten häiritsevä seikka, etenkin jos sarja ei ole tuttu 90-luvulta tai 2000-luvun alusta. Nykyisin katsojat ovat tottuneet odottamaan aikamoista spektaakkelia, tehostetykitystä ja showta myös televisiosarjoilta vaikka niiden budjetit ovat edelleen vain murto-osia elokuviin verrattuna.

Erityisesti Game of Thrones on nostanut televisiosarjojen riman todella korkealle. Muistan hyvin kuinka vuonna 2012 toisen kauden 9. jakso Blackwater esitteli näyttävän yöllä käydyn taistelun ja kriitikot ylistivät sitä huikeana saavutuksena tv-sarjojen historiassa. Nyt vuonna 2017 kyseinen taistelu voi tuntua vaatimattomalta, sillä sen jälkeen Game of Thrones on esitellyt toinen toistaan suurempia ja näyttävämpiä spektaakkeleita. Tämä johtuu tietysti paljon siitä, että kirjoittaessaan Tulen ja jään laulu -kirjasarjaa George R.R. Martin ei ole miettinyt sitä kuinka kaikki toteutettaisiin televisiossa. Televisioitu versio tietysti ottaa paljon vapauksia kirjoista, mutta keskeisimmät taistelut on aika vaikea sivuuttaa. Paljon helpompaa on karsia hahmojen määrää. Karsinnasta huolimatta myös tv-sarjan hahmogalleria on todella laaja. Ensimmäisinä kausina sarja on ollut monelle katsojalle varmasti aika vaikeaakin seurattavaa siksi, että hahmoja on niin paljon ja tapahtumat sijoittuvat niin moniin eri paikkoihin. Tämä saattaa olla koko sarjan suurimpia ansioita televisiosarjojen ja populaarikulttuurin historiassa. Game of Thrones on ikään kuin kasvattanut suuren määrän katsojia sietämään suuria, monimutkaisia juonikuvioita. Tästä syystä se on tuonut välillä mieleen Babylon 5:n. Sarjat ovat toki tyystin erilaisia, mutta molemmat edellyttävät katsojalta kärsivällisyyttä. Maailmalle ja sen eri juonille on annettava aikaa päästäkseen niihin mukaan. Pidän mahdollisena, ettei HBO-kanavan toinen suuri satsaus Westworld olisi saanut yhtä hyvää vastaanottoa yleisöltä jos sen kärsivällisyyttä ei olisi koeteltu aikaisemminkin. Westworld on toki vaikeaselkoinen vähän eri syistä ja eri tavalla, mutta yhtä lailla senkin katseleminen edellyttää katsojalta kärsivällisyyttä. Game of Thrones on ollut tässä tienraivaaja.

Game of Thrones on nostanut tv-sarjoilta odotettua niin paljon, että se on alkanut itsekin olla vaikeuksissa paljon rahaa vaativien kohtausten edessä. Mitä ilmeisemmin juuri siksi 7. kausi sisältää vain seitsemän jaksoa, kun aikaisemmin kaudessa oli 10 jaksoa. Kahdeksas eli viimeinen kausi tulee olemaan vain kuusi jaksoa pitkä. Kun kuulin entistä lyhyemmistä kausista ensi kertaa olin harmissani varmaan samasta syystä kuin moni muukin sarjaa kiinnostuneena seuraava: nähtävää tulee entistä vähemmän. En kuitenkaan ajatellut, että jaksojen vähäisempi määrä johtaisi suoraan sarjan huonontumiseen. Periaatteessa voisi käydä jopa päinvastoin: pääjuonen kannalta epäolennaisemmat sivujuonet väistyvät ja kerronta sujuvoituu. Kuinka optimistinen olinkaan! Sivujuonet ovat todellakin karsiutuneet seitsemännen kauden aikana ja pääjuoni on todellakin saanut vauhtia alleen. Ikävä kyllä, kaiken muun kustannuksella.

Sarjan hahmot ovat vähitellen alkaneet muuttua pelinappuloiksi joiden toimintaa on vaikea nähdä irrallaan käsikirjoittajien mahdollisista suunnitelmista. Tämä tuskin on tarkoituksellista ja juuri siksi se häiritsee. Kun Westworld on ehkä jossain määrin ajankuvaa ottaen kantaa nykyajan yhteiskuntaan, Game of Thronesin on tarkoitus olla eeppinen satu. Sellaisessa metatason jutut toimivat aika huonosti. Tästä syystä en naurahtanut kun Davos tokaisi Gendrylle soutamisesta. Näin suora viittaus netissä pyörineeseen meemiin tuskin olisi ärsyttänyt ellei sarja olisi muuttunut muutenkin melkoiseksi fan service -tykitykseksi. Tekijät tuntuvat ottavan sarjan saavuttaman suosion annettuna ja fanien odotetaan nielevän lähes millaista kökköä tahansa. Mikä ehkä vielä surullisempaa, monet näistä asioista olisi mielestäni ollut helposti vältettävissä. Tässä joitain asioita jotka olisi voitu tehdä jaksossa Beyond the Wall toisin:

1)Koko reissu muurin tuolle puolen taitaa olla käsikirjoittajille vain keino antaa Yön kuninkaalle lohikäärme. Olisiko tämän voinut toteuttaa hitusen uskottavammin? Kun ottaa huomioon millainen Cerseistä on tullut, kuka oikeasti uskoo että hänet voi vakuuttaa yhtään mistään? Hänen eteensä voi heittää vaikka kasoittain epäkuolleita ja hän voi silti todeta ”who cares”, keskittyen taas olennaiseen eli vihollisiensa kiduttamiseen ja tappamiseen. Tämä idea hänen vakuuttamisesta tekee idiootin sen esittäjästä Tyrionista sekä tietysti kaikista jotka häntä uskovat. Mielestäni lohikäärmeen olisi voinut saada muurin toiselle puolelle jollain muullakin, vähemmän epäuskottavalla tavalla. Esimerkiksi Bran olisi voinut vakuuttaa Jonin siitä, että hänen täytyy estää siellä jotain tapahtumasta. Ja tietysti tuo jonin ja kumppaneiden meno olisikin ollut se joka aiheuttaa tuon tapahtuman eikä päinvastoin. Yhtä kaikki, jos Yön kuninkaan tulee saada lohikäärme, sen ei olisi pakko tapahtua kuin jossain halvassa fantasiaseikkailussa.

2)Jo aiemmissa jaksoissa moni on pannut merkille ”teleporttaamisen”, eli sen kuinka tyypit matkaavat pitkiä matkoja nopeasti kun ennen samaan matkaan kului helposti koko kausi. Aiemmissa jaksoissa tämän pystyi vielä melko helposti antamaan anteeksi, sillä se ei ollut vielä aivan tolkuttoman räikeää. Ei ollut selvää paljonko aikaa kului eri kohtausten välillä. Beyond the Wall ajaa tässä metsään, sillä siinä on hyvinkin selvää etteivät tyypit voi seistä saarroksissa päiväkausia hyisessä säässä. Annetaan ymmärtää, että sankarit viettävät siinä vain yhden ainoan yön. Tuossa ajassa Gendry juoksee viemään sanan, korppi lähtee viemään viestiä kauas toiselle puolelle manteretta, saapuu Danyn luo ja hän ehtii vielä saapua muurin taakse! Kaiken tämän olisi voinut välttää helposti. Sarjan mytologia olisi antanut useampiakin mahdollisuuksia. Esimerkiksi Bran olisi voinut käyttää voimiaan niin, että tieto Jonin hädästä välittyy Daenyrykselle. Viestin välittäjä olisi voinut olla myös Melisandre tai Kinvara, joka olisi nähnyt tulessa näyn ja kertonut tästä Danylle. Tai vaikkapa niin, että Danylla olisi itsellään ollut edellisen jakson lopussa ”I have a bad feeling about this” -tunnelma Jonin lähdettyä. Ehkä hänen ja Tyrionin pulinat olisi voinut jättää myöhemmäksi tai näyttää aikaisemmin ja 6. jaksossa Dany olisi nähty ensi kertaa vasta muurin tuolla puolen lohikäärmeineen. Hän olisi itse lähtenyt matkaan hyvissä ajoin ja ehkä Dany olisi törmännyt Gendryyn joka olisi opastanut hänet oikeaan suuntaan. Vaan ei! Oli pakko tehdä tämä typerääkin typerämmällä tavalla.

3)Ehkä talvesta ja kylmyydestä edes jotain ymmärtäviä suomalaisia ärsyttää monia muita kansoja enemmän tämä ajatus sankareista päiväkausia jääkylmässä vailla lepoa ja ravintoa. Vähintään puolet porukasta olisi saanut jäätyä kuin Thoros of Myr. Tämän olisi ehkä voinut niellä juuri ja juuri, ehkä vaikka ajatellen kuinka karskeja kovureita nämä tyypit ovat. Mutta tässäkin sarjan tekijät menevät aivan liian pitkälle pudottamalla Jonin veteen. Fantasiasarjan kohdalla on toki ehkä outoa puhua realismista, mutta tässä sitä olisi saanut olla roimasti enemmän: jos joku putoaa veteen hän on mennyttä kalua. Sieltä EI kiivetä ylös, taistella ja vieläpä kuljeta pitkä matka hevosen selässä. Hävytöntä katsojan aliarviointia. Eikä Jonin putoaminen veteen ole kerronnan kannalta mitenkään tarpeen! Benjenin paluu oltaisiin voitu toteuttaa ilman sitäkin. Joskin senkään pudottaminen pois kokonaan olisi ollut parempi ratkaisu.

4)Kuten moni muukin on todennut, taistelussa epäkuolleita vastaan ei ollut vaaran tunnetta laisinkaan. Thoros de Myr heitti veivinsä aikaisemman karhumittelön vuoksi ja loput olivatkin sitten red shirt -tyyppejä joita syötettiin vähän kuin uhrilahjoina epäkuolleille jotta vaaran voisi sanoa edes nimellisesti olevan läsnä. Tämä olisi toiminut paremmin jos noita geneerisiä punapaitoja olisi edes ajettu vähän enemmän sisään, mutta sitäkään ei juuri tehty. Yhtä kaikki, kuoleman olisi pitänyt korjata enemmän satoa jotta sankarien tilanne olisi tuntunut epätoivoiselta. Thorosin of Myrin läsnäolon vuoksi itse asiassa odotin, että porukkaa kuolisi siellä täällä, mutta juoppopappi nostaisi heitä takaisin kuolleista taistelemaan. Kun Thoros heitti veivinsä ajattelin, että olisi hienoa jos tulessakin näkyjä nähnyt Hurtta olisi Bericin neuvojen mukaisesti tehnyt saman. Tämä olisi voinut olla jonkinlaista epätoivoista loitsukisaa Yön kuningasta vastaan, sillä  henkiin nousseesta kaverista ei voisi heti tietää onko tämä muuttunut epäkuolleeksi vai saako pappi heidät takaisin elävien kirjoihin. Joku sankareista olisi voinut jäädä vaikka Benjenin tavoin ”välitilaan” oltuaan ensin jonkin aikaa epäkuollut.

Loivennan kiukkuani hetken muistelemalla 7. kauden viimeistä jaksoa josta pidin kovasti. Se oli neljäs jakso The Spoils of War. Siinä näimme huikean taistelukohtauksen jossa Lannisterit ja Tarlyt joutuivat armotta Dothrakien ja Drogon-lohikäärmeellä lentävän Daenyryksen teurastamiksi. Kohtaus oli upeasti ohjattu, kuvattu ja leikattu. Lopuksi Jaime päätti uhkarohkeasti syöksyä ratsullaan kohti Daenyrystä tarkoituksenaan tappaa hänet. Drogon oli vähällä polttaa Jaimen tuhkaksi, mutta sivusta syöksynyt Bronn tuuppasi tämän veteen. Jakson loppu sai minut kuitenkin kuvittelemaan, että Jaime kuitenkin kuoli. Verkossa moni katsoja uskoi hänen säilyvän hengissä, mutta itse pidin Jaimen kuolemaa melko varmana. Raskas haarniska yllään hän vajosi veteen. Sitä ei ole helppoa riisua yksikätisenä. Musiikki myös taukosi samaan tapaan kuin aiemmin muiden hahmojen kuollessa, aivan kuin se olisi ollut ”hiljainen hetki” Jaimen menehtymisen kunniaksi. Moni ajatteli, ettei Jaime olisi päätynyt veteen jos hänen oli tarkoitus kuolla tässä kohtaa. Itse ajattelin, että vedessä kuolemasta saatiin näyttävämpi. Lisäksi Jaimen kuolema hukkuen olisi ollut Bronnille varmasti aika kova pala, mistä olisi voinut repiä draamaa monellakin eri tavoin.

Veikkasin kuitenkin väärin: seuraavassa jaksossa Eastwatch Bronn kiskoo Jaimen vedestä turvallisen matkan päässä. Tässä kohtaa ymmärsin, että Game of Thrones on lopullisesti luopunut ”no one is safe”-periaatteestaan. Jännitystä on ryhdytty rakentamaan köykäisesti ”vähältä piti”-tilanteilla joita sarja on tähän asti pyrkinyt yleensä välttämään. Koko Game of Thronesin maailma perustuu siihen, että se on aidosti vaarallinen paikka – myös ilman mitään lohikäärmeitä tai taikuutta. Nyt Jaime pelastui näin helposti, mikä työntää sarjaa kohti lastenohjelmia. Niissähän ei yleensä pelätä suosikkiensa kuolevan milloin tahansa. Game of Thrones on shakkipeli jossa tiettyjä nappeja ei syödä pelistä pois vaikka kaikki näkevät kuinka helppoa se olisi. Tämän lisäksi nappulat eivät edes liiku enää laudalla normaaliin tapaan. Pikemminkin shakkilautaa siirretään paikallaan huojuvien pelinappuloiden alla. Katsoessani Beyond the Wall -jaksoa huomasin, etten enää välitä mitä sen ihmishahmoille tapahtuu. Ainoa minua edes vähän järkyttänyt asia jaksossa oli lohikäärme Viserionin kohtalo. Kun se syöksyi alas taivaalta Yön kuninkaan heittämän keihään osumasta, se oli aidosti järkyttävää koska Viserionin karusta kohtalosta saattoi olla aivan varma. Sitä ei mikään deus ex machina palauta Danylle. Tai no, enpä kyllä ole siitäkään enää varma. Myös Guardianin kriitikko Luke Holland muotoili ongelman hyvin: on hämmentävää kuinka lohikäärmeitä ja magiaa sisältävässä sarjassa juuri ihmishahmot alkavat tuntua keinotekoisilta.

Babylon 5 oli sarja jonka puitteet olivat vaatimattomat, tehosteet onnettomat nykymittapuulla tarkasteltuna, mutta sen käsikirjoitus oli pääsääntöisesti täyttä rautaa. Nyt maailman suosituin televisiosarja näyttää huikealta ja sen tehosteista vastaavat ihmiset ansaitsevat kaiken arvostuksen, samaan aikaan kun käsikirjoittajat pitäisi ripustaa alastomina häpeäpaaluun. Budjetistaan huolimatta Babylon 5:n maailma pysyi aina yhdenmukaisena eikä muuttunut rajusti kesken matkan. Myös Marvelin sarjakuviin perustuvat tv-sarjat ja elokuvat ovat melkoista lastenohjelmaa, mutta niidenkin sisäinen logiikka pysyy parhaimmillaan varsin koherenttina alusta loppuun. Game of Thrones ei pysynyt. Se hylkäsi kuuden kauden ajan rakennetun paskanhajuisen, mutta ah niin kunnianhimoisen maailman. Sen inhorealismi, koruttomuus ja lakonisuus muistutti paikoin jopa pohjoismaisia elokuvia. Kaikki tuo vedettiin viemäristä alas seitsemännellä kaudella. Sen toiseksi viimeisessä jaksossa Game of Thrones kuoli. Eikä sitä saa enää eloon sen enempää Valon herraa palvova pappi kuin Yön kuningaskaan. Voin toki katsella mitä tulevat jaksot tuovat tullessaan – voihan sitä mätänevää ruumistakin jäädä katselemaan. Eikä se siitä enää komeammaksi muutu, sillä käsikirjoittajatkin ovat lakanneet välittämästä. Anything goes.

Game of Thrones, you were a long and bloody tale. To be honest, I enjoyed most of it. Most men would rather deny a hard truth than face it. The truth is you look appalling after such mutilation. You deserved better, much better. Rest in peace, Game of Thrones.

Keräilyharrastus tarkoitti lapsuudessani yleensä postimerkkien, kolikoiden tai vaikkapa perhosten keräilyä. Tai ne olivat ainakin ehdolla 80- ja 90-lukujen lapsille ja nuorille suunnatuissa harrastusoppaissa. Kokeilin jossain vaiheessa 90-luvun alussa postimerkkien keräilyä, mutta alkuinnostuksen jälkeen harrastus hyytyi. Hiukan myöhemmin esiteini-iässä keräsin tölkkejä ja pullonkorkkeja, mutta nekin jäivät lyhytaikaisiksi kokeiluiksi. Seuraavaan kertaan kestikin sitten jo vähän kauemmin. Parikymppisenä 2000-luvun alussa eräs tapahtumaketju sai minut keräämään puhelinluetteloita. Noihin aikoihin aloin myös keräilemään musiikkivideoita talteen tietokoneelleni. Näistä kahdesta tuli lopulliset keräilyharrastukseni jotka ovat jatkuneet tähän päivään saakka.

Puhelinluetteloiden ja musiikkivideoiden keräily ovat toki kovin erilaisia, ensin mainitut kun ovat fyysisiä esineitä ja jälkimmäiset pelkkiä bittejä tietokoneen kovalevyllä. Eroistaan huolimatta näillä kahdella keräilykohteella on myös paljon yhteistä. Niitä yhdistää subjektiivista kokemusta korostava näkökulma. Esimerkiksi postimerkkien keräilyssä jotkin tietyt merkit ovat arvokkaampia kuin toiset sen mukaan mikä niiden merkitys on muista keräilijöistä muodostuvassa yhteisössä. Luulen puhelinluetteloiden keräilyn olevan sen verran harvinaista, ettei sille ole päässyt muodostumaan tuollaista yhteisöä mainittavissa määrin, tai ainakaan keräilijät eivät ole kovinkaan tietoisia toistensa harrastuksesta. Korjatkaa toki jos olen väärässä. Musiikkivideoiden kohdalla termi ”keräilyharrastus” voi tuntua oudolta siksi, että kyse on aineettomien tiedostojen säilyttämisestä jota ei useinkaan yhdistetä varsinaiseen keräilyyn. Ehkä keräily mielletään yleensä fyysisten objektin keräilyyn ja onhan toki niin, ettei tietokoneelle ykkösiksi ja nolliksi muunnettuja musiikkivideoita oikein voi haistella tai hipelöidä. Niitä voi myös monistaa rajattomasti, mikä voi edesauttaa niiden pitämistä vähämerkityksellisinä. Eihän sellainen ole helpostikaan uniikki, jota voi rajattomasti kopioida.

Mutta kuten edellä sanoin, keräilyny peruslähtökohta kumpuaa subjektiivisuudesta: siitä miten itse kerääjänä suhtaudun keräilemiini puhelinluetteloihin tai musiikkivideoihin. En tarvitse muista keräilijöistä muodostuvaa yhteisöä vaan keräily saa käyttövoimansa vain omasta kiinnostuksesta. Ilman tätä aspektia olisin jättänyt keräilyn jossain vaiheessa kesken. Vaikka motiivini keräilyyn on tällainen, olen kuitenkin 2010-lukua lähestyessäni alkanut ajattelemaan keräilykappaleitani yhä enemmän myös toisin. Tietyst henkilökohtainen merkitys kokoelmilla ja yksittäisillä luetteloilla tai videoilla on edelleen suuri eikä se katoa minnekään, mutta sen lisäksi olen pohdiskellut yhä enemmän niiden suhdetta johonkin suureen ihmisjoukkoon. Ehkä noin 10 vuotta sitten alkanut kiinnostus semiotiikkaa ja mediatutkimusta kohtaan on muuttanut minua. Yritän usein esimerkiksi musiikkivideoita katsellessani haastaa itseäni ajattelemaan sitä mitä ne voivat kertoa laajemmin siitä kulttuurista tai vaikkapa aikakaudesta josta ne ovat peräisin. Miten jokin musiikkivideo vertautuu suhteessa muihin samana aikana tehtyihin videoihin? Millaisia tuolle ajalle tyypillisiä piirteitä siitä löytyy vai poikkeaako se niistä jotenkin? Onko videon taustalla jokin tarina joka tekee siitä jotenkin erityisen? Löydänkö videosta taiteellista arvoa? Lähtökohtaisestihan musiikkivideot ovat musiikin markkinointimateriaalia, mutta jotkut videot ovat idealtaan ja toteutukseltaan niin kunnianhimoisia, että ne ovat käytännössä taidetta. Viihteen, populaarikulttuurin ja taiteen välisiä rajoja on vaikea piirtää, mutta toisaalta niiden reipas ylittäminen ja sekoittuminen on joskus helppokin havaita.

Tietysti nykypäivänä joku saattaa ihmetellä miksi kerätä musiikkivideoita ”vanhanaikaisesti” tiedostoina kun niitä voi katsella suoratoistona vaikkapa YouTubesta. Tähän keksin ainakin neljä syytä. Aloitin keräilyn 2000-luvun alussa ja silloin suoratoistopalveluja ei vielä ollut. Kun näitä palveluja on vuosien saatossa tullut, olen huomannut ettei kaikkia videoita niistä löydy. Hyvä esimerkki on vaikkapa Prince jolla on erityisen nuiva suhtautuminen Internetiin. Hän on antanut luvan näyttää YouTubessa ainoastaan melko tuoretta (2013) kappalettaan Breakfast Can Wait, mutta kaikki muut YouTubesta löytyvät Princen musiikkivideot ovat siellä ilman lupaa. Vaikka jokin vanha Princen klassikko löytyisikin juuri nyt jonkin linkin takaa (vaikkapa Cream vuodelta 1991), sen toimivuus jatkossa on hyvin epävarmaa. Tietysti muitakin esimerkkejä löytyy. Jotkin tunnetutkin musiikkivideot sisältävät alastomuutta, väkivaltaa tai muuta sopimatonta sisältöä niin, ettei niitä YouTubeen tulla hyväksymään. Kolmas syyni on YouTuben käyttöliittymä, jolla soittolistojen tekeminen ja esittäminen ei ole yhtä näppärää erillisellä ohjelmalla. Neljäs ja viimeinen syyni on riippumattomuus Internetistä. Voin toistaa keräilemäni kokoelman tai osia siitä olosuhteissa jossa Internet-yhteyttä ei ole jostain syystä saatavilla. Sähköä tietysti tarvitsen oman Music Television-simulaation käynnistämiseen, mutta siihen riittää aggregaatti, sopivan tehokas aurinkopaneeli, toimiva fuusioreaktori (kerro jos sulta löytyy!) tai sitten ihan tavanomainen sähköliittymä.

Kun suoratoistopalveluita ei vielä ollut 2000-luvun alussa, joidenkin vanhojen musiikkivideoiden löytäminen oli todella kiven alla. Tässä mielessä YouTube on tervetullut ystävä musiikkivideoiden katselijoille. En itsekään jaksa aina kytkeä kovalevyä paikalleen jos nettiyhteys löytyy ja haluan katsoa videon joka löytyy YouTubesta. Jos kuitenkin etsin videoita tiedostomuodossa, mahdollisimman hyvänlaatuisesti pakattuina, joudun yhä tekemään samantyyppistä salapoliisityötä kuin 2000-luvun alussa. Deep webin syövereihin ei ole yleensä pakko kaivautua, mutta sieltäkin voi löytää yhtä sun toista kiinnostavaa, varsinkin jos haluaa saada lisää eri alakulttuurien tekemiä tuotoksia. Populaarikulttuuri kuten Euroopan Mtv:llä esitetyt musiikkivideot ovat tärkeässä roolissa, mutta haluan myös saada kokoelmiini kaikenlaisia omituisuuksia ja alakulttuurihelmiä. Esimerkiksi hyvin monia black metal-genren musiikkivideoita ei ole esitetty televisiossa. Suomalaiset musiikkivideot joita on esitetty vain suomalaisilla tv-kanavilla ovat myös erityisen arvokkaita helmiä. Niitä jotkut saattavat yhä digitoida VHS-kaseteilta, tai joku on onnistunut nauhoittamaan videoita vaikkapa Jyrkistä 2000-luvun tienoilla kun suoran tallentamisen mahdollistavat tietokoneiden tv-kortit alkoivat tehdä tuloaan. Joskus 2000-luvun alussa sain haltuuni mm. sensuroimattoman version Eddie Meduzan kappaleesta Runke Ball. Linkin takaa löytyy YouTubeen upattu sensuroitu versio josta on peitetty alastomuutta sisältävät kohdat jotka johtaisivat välittömään videon hyllytyseen. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että itselläni on ollut tallessa kyseisen videon sensuroimaton versio jo yli 10 vuotta.

Tuoreimman lisäyksen musiikkivideokokoelmani marginaalisempaan osastoon sain postissa viime joulukuussa Espanjasta. Ostin huuto.netin kaltaisesta todocoleccion.netistä käytettynä DVD:n joka sisältää galicialaisen Xabarín Club-ohjelman musiikkivideoita vuosilta 1994-2004. Mutta siitä voisin kirjoittaa tarkemmin ensi kerralla. Tässä kuitenkin esimakua YouTubesta:

Pysy kanavalla!

Jokin aika sitten Ilta-Sanomat tiesi kertoa jonkinlaisen renesanssin kokoneesta kuvausilmiöstä nimeltä ”nutscaping”, jossa keskeistä on ujuttaa muuten tavanomaiseen maisemakuvaan kivekset. Iltiksen mukaan ilmiö on keksitty jo vuonna 2007, mutta omaan tietooni tämä tuli vasta nyt. Aihe herätti minussa sen verran ajatuksia ja pohdintaa, että päätin siitä kirjoittaa. Etsiessäni esimerkkejä löysin nutscaping-kuvia melko vähän. Mitenkään hirmu suositusta ilmiöstä ei siis kuitenkaan ole kyse, vaikka Iltiksen jutusta sellaisen kuvan saattaa saada. Täältä löytyy joitain esimerkkejä. Ehkä harrastuksen leviämistä rajoittaa jonkin verran sen vaivalloisuus: kuvaajan on melko haastavaa saada kassinsa itse ottamaansa kuvaan. Huomattavasti pienemmällä vaivannäöllä selviäisi jos kuvien ottamiseen osallistuisi kaksi ihmistä. Monet naisetkin harrastavat nykyään maisemakuvausta, joten tässähän olisi heteropareille hauska yhteinen harrastus. Nainen ottaa kuvan ja mies tuikkaa pallinsa objektiivin eteen. Tai sitten ei. Voin kuvitella, kuinka moni valokuvausta harrastava (tai työkseen tekevä) nainen pikemminkin käskisi miestään painumaan hiiteen jos hän tuota yrittäisi. Tähän päätelmään olen tullut Facebookissa ja muuallakin verkossa käytyjen keskustelujen perusteella. Erityisesti juuri naiset ihmetttelevät miksi kukaan haluaa ottaa tällaisia kuvia. Karvaisten kassien huikea estetiikka ja riemukas emansipaatio aukevat siis lähinnä vain sitä harjoittaville miehille.

Ilmiön hauskuus ei siis ole itsestäänselvyys. Esitin tästä syystä itselleni kysymyksen: mikä noissa maisemakuviin työnnetyissä palleissa niin kovasti huvittaa? Onhan se periaatteessa vain ruumiinosa muiden joukossa. Mutta käytännössä se ei sitä selvästikään ole. Jokainen kulttuuri kantaa mukanaan omia historiasta kumpuavia käsityksiä eri ruumiinosista ja vaikkapa siitä onko niitä soveliasta julkisesti esitellä. Joku enemmän tällaisiin asioihin perehtynyt kulttuurintutkija osaisi varmaan jo lonkaltakin sanoa mitkä ovat länsimaisessa kulttuurissa keskeiset kiveksiin liittyvät konnotaatiot. Niiden merkitys maskuliinisuudessa on ainakin melko itsestäänselvä – kivekset kun ovat lähtökohtaisesti miehinen ruumiinosa. Ehkä niiden esittely valokuvissa on jonkinlaista miesten harjoittamaa, huumorilla kyllästettyä emansipaatiota? Usein maisemakuvan reunoihin eksyvät erinäiset möykyt, roskat ja sutturat rajataan tai photoshopataan pois. Niiden ei nähdä kuuluvan (maisema)kuvaan. Niinpä nutscaping-ilmiö onkin jonkinlaista dadan kaltaista kapinaa jossa kuvaan tuodaan jotain mikä ei normaalisti sinne kuulu ollenkaan. Yläreunassa roikkuvat karvaiset kassit ovat visuaalinen non sequitur jonka keskeisin merkitys saattaa olla maisemakuvan sääntöjen rikkominen. Kun kuvaan tulee kassit, se ei enää ole sillä tavalla maisemakuva vaan jotain ihan muuta. Tietyllä tapaa se myös rikkoo ns. neljännen seinän. Varsinkin jos maisemakuvassa itsessään ei näy lainkaan ihmisiä, kuvaan sisältyy helposti illuusio koskemattomasta luonnosta joka on kuin Marsiin laskeutuneen luotaimen kuvaama, aivan kuin ihminen ei olisi ollenkaan paikalla. Yläreunaan jäävät kassit tuhoavat tämän illuusion tehokkaasti. Pallit ovat eräänlainen maskuliininen signeeraus: ”mies oli täällä”. Mies tavallaan tuhoaa kiveksillään sekä maiseman perinteisen estetiikan, että luonnon myyttisen koskemattomuuden illuusion.

Luonnon myyttisyys ja mysteeri jää sivuun kun se korvataan toisella mysteerillä: miksi kuvassa on kivekset? Yksi vastaus on siksi, että se herättää hämmennystä ja ehkä hiukan paheksuntaakin. Siksi, että joku on näin keksinyt tehdä ja erityisesti Internetin välityksellä tällaiset ideat voivat levitä laajallekin. Tai sitten niin, että Internetin välityksellä ilmiö näyttäytyy suurempana kuin mitä se todellisuudessa on. Ehkä se on jo itsessään nähdään onnistumisena jos naiset (ja jotkut miehetkin) enemmän tai vähemmän paheksuvat tempausta. Tämä jossain määrin viehättää minuakin, mutta se ei ole keskeisin syy miksi nutscaping minua kiinnostaa. Se kiinnostaa minua ennen kaikkea siksi, että kivekset tekevät muuten banaaleista ja umpitylsistä maisemakuvista edes jollain tavalla kiinnostavia. Mikä saattaa johtua osittain taustastani joka on vaikuttanut siihen kuinka suhtaudun valokuviin. Isäni on valokuvaaja ja lapsesta asti olin mukana useilla retkillä joissa hän harjoitti ammattiaan ottamalla maisemakuvia. Teltassa tai asuntovaunussa nukkuessani totuin siihen, että isäni saattoi poistua kuvaamaan suurine kameroineen erikoisiin kellonaikoihin koska silloin hänen mukaan on ”hyvä valo”. Lapsena en vielä ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, mutta myöhemmin aikuisena kyllä. Noin 90% ihmisten ottamista valokuvista on otettu silloin kun ei ole hyvä valo. Tietysti hyvään valokuvaan vaikuttavat muutkin asiat kuin vuorokaudenaika ja valon määrä, mutta valo on silti yksi keskeisimpiä asioita erityisesti luontokuvissa. Aika moni ihminen luulee, että esimerkiksi hyvän kuvan metsästä saa kun menee valoisana aikana sopivaan paikkaan sattumanvaraiseen kellonaikaan ja sitten ottaa sen ”hyvän kuvan”. Kun joku seuraavan kerran minun kuullen ilmaisee ymmärtävänsä valokuvaamisen näin, ehdotan kohteliaasti kiveksien lisäämistä tuon "hyvän kuvan" reunalle. 99% todennnäköisyydellä se tekee kuvasta miljardi kertaa paremman.

Myönnetään jo heti alkuun: olen Immoselle kateellinen. Sen verran sekaannusta ja hämmennystä hän onnistui aiheuttamaan, vaikka tässä kirjoituksessa kritiikkiä esitänkin. Jos Immosen loitsu olisi sikari, siinä oli loistava veto, se syttyi erinomaisesti ja siinä oli rutkasti pippuria. Tästä johtuen ulos puhalletut savut aiheuttivat melkoisesti köhimistä. Tästä olen nykytaitelijana ja diskordiaanivelhona kolleegalleni kateellinen. Jos et siis tiennyt, Olli on kuin onkin nykytaitelija sekä myös diskordiaanivelho. Hän kuitenkin kuuluu niihin jotka eivät joko tiedä sitä itsekään, tai sitten haluavat pitää yllä kulissi-identiteettiä loppuun asti astumatta koskaan ulos roolistaan. Ollista nykytaiteilijana olen kirjoittanut ennenkin ja sen voi lukea täältä.

Sen sijaan Ollista diskordiaanivelhona en ole kirjoittanut tätä aikaisemmin. Osittain siksi, etten ole ollut epäilyksistäni varma ja siksi, että minut naurettaisiin suohon jos rohkenisin ryhtyä moista väittämään ainakaan ilman kunnon todisteita. Nyt riitä riiittää! Lööpit huutelevat Ollia siellä ja täällä ja onpa itse mies jopa paennut ympärillä vellonutta julkisuutta kaukomaille asti. Ehkäpä hän yllättyi itsekin loitsunsa tehosta. Vähän kuin hän olisi pelannut spiritismiä kuvitellen, ettei se osoitin mihinkään liiku ja järkytys on sitten sen mukainen kun toisin käy. On tietysti tietysti olemassa pieni mahdollisuus, että Olli teki loitsun kokonaan vahingossa. Ehkä hän oli omista kyvyistään epätietoinen kuin Thoros of Myr, sattuen vain sanomaan oikeat sanat oikeassa paikassa. Tai sitten väärässä paikassa. Saattoihan nimittäin olla niin, että loitsija olikin Eris itse ja Immonen oli vain omenapuu joka tarjoaa eripuraa aiheuttavan kultaisen omenan. Star Wars-käsitteitä käyttäen voima ei ollut tasapainossa ja Olli palautti tasapainon. Eikä se edellyttänyt sitä, että Olli itsekään tietäisi juuri hänestä tulevan tuo tasapainon toteuttava instrumenti. Niin vain kävi.

Leikinlasku sikseen. Lähden kuitenkin siitä, että jo yhden kansanedustajakauden postmodernismia politiikan kentällä vastustanut nykytaiteilija tietää mitä tekee. Reaktioiden määrässä ja myrskyn laajudessa Olli on voinut yllättyä, mutta hän on pyrkinyt tietoisesti sinkoamaan mediasfääriin runsaasti reaktioita aiheuttavan loitsun. Aiemminkin hän on viljellyt melko villiä vallankumousretoriikkaa esimerkiksi Uuden Suomen blogissaan, joten ehkä oli vain ajan kysymys milloin hän onnistuu. Nyt hän kuitenkin onnistui mielestäni vain osittain, sillä loitsu loi vain rajallisesti sekaannusta, eikä sillä tavoin pluralistisesti kuin diskordiaanivelholta olisi syytä odottaa. Ollin loitsu oli toki monitulkintainen, mutta käytännössä sen luoma kaaos syntyi vain kahdesta hyvin polarisoituneesta maailmankuvasta käsin. Noita kahta maailmankuvaa voi kutsua vaikkapa mokutushypertodellisuudeksi ja nuivaksi turborealismiksi. Ensin mainitussa nostetaan toiseus toteemiksi jalustalle ja luodaan tästä riitistä oman hyvyyden symboli, jälkimmäinen taas perustuu toiseuden lähtökohtaiseen vieroksuntaan jossa kulttuurien kohtaamisen myönteiset puolet halutaan unohtaa, sillä siinä todellisuuskäsityksessä niitä ei käytännössä ole lainkaan olemassa. Toisin sanoen Ollin loitsu olikin vain simppeli timewarp-efektiin perustuva diskurssisiirtymä, jossa ihmisjoukkoihin implementoitiin viitisen vuotta sitten tyypillisesti Suomessa esiintyvä ajattelutapa. Loitsu työnsi suomalaiset vuoteen 2010, aikaan ennen jytkyä, jolloin keskustelu maahanmuutosta tai monikulttuurisuudesta oli juuri tätä kahden osapuolen sonnanheittelyä. En itse ole koskaan äänestänyt persuja, mutta pidän sitä paljolti heidän ansionaan että vuonna 2015 on voinut puhua paremmin myös maahanmuuton ongelmista leimauttumasta sillä sekunnilla rasistiksi tai muulla tavoin pahaksi ihmiseksi. Tästä syystä on toki ironista, että tuon aikaansaannoksen sotkii heidän omasta puolueesta löytyvä diskordiaanivelho. Ehkä Olli kyllästyi vuoden 2015 keskustelukulttuuriin ja halusi vähän saada siihen äksöniä? Siinä hän totisesti onnistui!

Mutta palataan vielä sikarivertaukseen. Jos Ollin loitsu olisi sikari, se toimi mainiosti ensimmäisessä kappaleessa kuvatulla tavalla, mutta sammui ennenaikaisesti jo ennen kuin ehti palaa puoleenväliin asti. Olli puhalsi sikaristaan mehukkaita savuja, mikä aiheutti voimakkaita vastareaktioita savua henkeensä vetäneessä yleisössä. Kun tämä yleisö tyrmistyi ja alkoi ulista, Olli rehdin pohjois-pohjanmaalaisella tyylillä puolusti aikaansaannostaan eikä suostunut antamaan tuumaakaan periksi. Olli on nuivassa turborealismissaan sisukas aatteen mies, joka ei vähästä hätkähdä vaikka hänen loitsunsa aiheuttaisi jopa mielenosoituksen! Loitsun tehoa vain lisäsi hänen esittämät viittaukset noitavainoihin sekä lähes aina pomminvarmasti toimiva itseiroinen uhriutuminen. Mitä enemmän Olli pisti hanttiin, sitä enemmän twiitit ja Facebook-ulinat kiihtyivät. Sitten yhtäkkiä, eilen täysin varoittamatta näin lööpit: Olli pehmensi sanojaan ja lupasi olevansa jatkossa varovaisempi. Ehkä puoluetoverit ja ennen kaikkea sen johto painosti Ollia tumppaamaan tämän mitä herkullisimman maagisen sikarin. Jos Olli haluaa kehittyä diskordiaanivelhona, tämä painostuksen alla taipuminen on hänen keskeisin virhe joka vesitti muuten tehokkaasti käynnistyneen loitsun. Mutta ymmärrän kyllä, että tilanne on ollut hankala. Ollin työ nykytaiteilijana on ollut uhattuna kun loitsun teho on äitynyt liian voimakkaaksi. Mikä osoittanee sen, ettei politiikkakaan ole nykytaiteilijalle mikään helppo ja rajaton areena, vaikka siellä melko vähän kilpailua onkin. Tällainen timewarp-efektiin perustuva sekaannusloitsu toimii vain tiettyyn rajaan saakka, kunnes realiteetit tulevat vastaan. Mutta ehkä ensi kerralla onnistuu? Eri taikasanoilla vain? Tsadam tsadam ja pumtsi pum pum!

HS julkaisi 18.6.2015 aika päräyttävän jutun Miksi lapsi ei saa lyödä, mutta Batman saa? Piti jo aiemmin siitä kirjoittaa, mutta en muilta kiireiltäni ehtinyt. Onneksi tuo toimittaja Maria Pettersonin juttu ei kuitenkaan ole vielä aivan täysin jäähtynyt, joten mennäänpä nyt asiaan!

Yksi mahdollinen syy on, että YLE näyttää kesän ajan ABC:n vuosina 1966-68 tekemää televisiosarjaa joka on Batman-tuotannoista alkuperäiselle materiaalille kaikkein vähiten uskollista. Siksi se on erittäin camp-henkinen ja käsikirjoitettu niin, että se soveltuu myös lasten katsottavaksi. On kuitenkin virhe olettaa kaiken muunkin Batman-aiheisen olevan lapsille tarkoitettua. Kuka on vakavissaan sitä mieltä, että esimerkiksi Christopher Nolanin ohjaama Yön ritari (2008) on lapsille sopiva? Aivan niin, ei se sovikaan. Juuri siksi tuo koko otsikon asetelma on absurdi. Kyse ei ole vain Batmanista – muitakin esimerkkejä löytyy. Esimerkiksi Alan Mooren käsikirjoittama ja Dave Gibbonsin piirtämä, vuonna 1986 julkaistu Watchmen-teos ei totisesti ole mitään lasten tavaraa. Sen sisältö tuskin aukeaa kunnolla useimmille teineillekään. Jotain Watchmenin saamasta arvostuksesta kertoo se, että se löytyy aikakausilehti Timen 100 merkittävimmän kirjan listalta. Vaikka se onkin ns. ”graphic novel”, se on silti päässyt kaunokirjallisuuden seuraan. Eikä se ole ihme, sillä kyseessä on sekä onnistunut supersankaritarina, että nerokas, ajatuksia herättävä supersankaritarinoiden dekonstruktio. 

Sen sijaan HS:n jutussa esitelty dekonstruktio vaikutti hyvin pinnalliselta ja siten epäonnistuneelta. Aivan kuin tutkija Laura Antola olisi virittänyt itsensä etsimään tiettyjä oikeistolaisia maailmankuvia teoksista, mikä tekee helposti tavoitteesta itseään toteuttavan ennusteen. Sitä löydetään mitä halutaankin löytyvän. En toki kiistä, etteikö näitä oikeistolaisia ajattelutapoja voisi sarjakuvissa olla. Niiden olemassaolo oli kuitenkin HS:n jutussa paikoin erittäin huonosti perusteltu. En esimerkiksi niele väitettä, että Batman kuvattaisiin aina jotenkin täydellisen oikeamielisenä sankarina joka pieksee kadulla mielenterveysongelmaisia. Pikemminkin Batman kuvataan hyvin usein itsekin vähintään yhtä epävakaana kuin hänen vastustajansakin. Erityisesti edellä mainitussa Yön ritari-elokuvassa tämä tulee hyvin esille. Batmania (Christian Bale) avustava Lucius Fox (Morgan Freeman) alkaa empimään, kun Batmanin Jokeria (Heath Ledger) vastaan suunnatut toimintatavat alkavat olla eettisesti kestämättömiä. Myös Jokeri toteaa Batmanin olevan hänen käänteiskuvansa jota hän itsekin tarvitsee aiheuttaakseen sekasortoa. Jostain syystä Yön ritari ei ollut edes kelvannut esimerkiksi HS:n juttuun. Johtuuko se siitä, ettei se oikein sovellu tähän ”oikeistolaisten maailmankuvien” metsästykseen? Jos tarkoituksena on sanoa ko. genrestä jotain yleisluontoista, eikö arvioitavat teokset pitäisi poimia vähemmän valikoiden?

Unohdetaan nyt hetkeksi edellinen kritiikkini ja ajatellaan tutkijan toimivan aivan oikein. Lähdetään siitä, että oikeistolaista maailmankuvaa tulee purkaa supersankaritarinoista ja valitut esimerkitkin ovat aivan tarpeeksi laaja otanta. Silti törmäämme ongelmaan, sillä jostain syystä tässä menee sekaisin tutkimus ja sen kohde. Miksi supersankaritarinoiden tulisi olla maailmankuvaltaan jotenkin ”neutraaleja”? Antola ei toki sano näin suoraan, mutta sen voi mielestäni lukea helposti rivien välistä. Puolustamatta vaikkapa natsi-ideologiaa ihannoivan sarjakuvan maailmankuvaa, en usko tällaisen ”neutraalin” teoksen olevan mahdollista sillä tavoin kuin tutkija antaa ymmärtää. Totta kai erilaisia variaatioita ja maailmankuvia voi olla. Mainitsemani Watchmen on hyvä esimerkki aika moniulotteisesta teoksesta, mutta toisaalta senkin taustalla on jokin ideologia – siis käytännössä käsikirjoittaja Alan Mooren maailmankuva. Myös Watchmenista voidaan löytää ”oikeistolainen maailmankuva” vaikka käsikirjoittaja Alan Moore on pikemminkin anarkisti. Jos amerikkalainen supersankaritarina toisintaa amerikkalaista maailmankuvaa, miksi näin ei saisi olla? Pitäisikö sen toisintaa kiinalaista tai eurooppalaista maailmankuvaa? Miksi pitäisi? Kuka haluaisi lukea supersankaritarinaa joka on rakennettu niin, että Antola olisi tyytyväinen? Ehkä se olisi supersankaritarinoita tutkivien mielestä kiinnostava, mutta kuka muu sellaista haluaisi lukea?

Mieleeni tästä kaikesta tuli J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta. Se on hyvin arvostettu kirja, käytännössä fantasiagenren Raamattu. Sitäkin voitaisiin tarkastella samaan tapaan ”kriittisesti”. Miksi siinä ei esiinny seksuaalivähemmistöihin kuuluvia hahmoja? Miksi Frodo ja Gandalf eivät koskaan käy paskalla? Ehkä joillekin teoksille annetaan enemmän vapauksia kuin toisille. Ehkä Antola jo alunperin suhtautuu nuivasti koko supersankarigenreen. No, eipä Tolkienkaan ole jäänyt tällaisesta täysin osattomaksi. Vuonna 2009 Jarkko Tontti julisti Vihreän Langan kirjoituksessaan kuinka Tolkienin kirja on rasistinen. Tontti onnistui tulkitsemaan Tolkienin teoksen niin, että Sarumanin puuhastelut Rautapihalla edustavat teollisen vallankumouksen ja valistuksen mahtavuutta, kun taas Kontu edustaa tympeän taantumuksellista maaseutua. On toki totta, että Tolkien suhtautui teknologian kehitykseen kriittisesti ja se näkyy hänen kirjoissaankin. Kuitenkin Tontin tulkinta vaatii melkoisia ponnisteluja. Miten Tontti voi jättää huomioimatta, että Sarumanin ajama ”edistys” tuhoaa suunnattomasti luontoa eikä kunnioita lainkaan ihmisoikeuksia? Tietysti siksi, että hän kytki teoksen osaksi vuonna 2009 vellonnutta maahanmuuttokeskustelua. Tuossa keskustelussa Tontti halusi edustaa ”hyviä ihmisiä” ja tuota hyvyyttä osoittaakseen Taru Sormusten Herrasta täytyi heittää paperinkeräykseen. Jos ei muusta syystä niin siksi, että se on Jussi Halla-ahon lempikirja. Tietysti myös Tolkienin kirja edustaa paljon ajan henkeä ja hänen henkilökohtaisia näkemyksiään, mutta Tolkien ei silti onnistu ylittämään parodiahorisonttia Tontin tavoin. Tästä hän tuskin kuitenkaan olisi ollut Tontille kateellinen.

HS:n juttu osoittaakin, ettei Tontti ole suinkaan ainoa. Tätä tautia on näköjään liikkeellä laajemminkin. Se on sääli, sillä se syö uskottavuutta mielestäni sinänsä tarpeelliselta tutkimukselta. Toisin kuin monet HS:n juttua kommentoineet, pidän itse myös supersankaritarinoiden tutkimista tärkeänä. Juuri siksi toivoisin, ettei sitä tehtäisi tällä tavoin. Hyvä alku olisi myöntää, etteivät sarjakuvat ole vain lasten juttu sen enempää kuin tietokonepelitkään. Ja fasismia löytää vaikka kukkaruukusta tai ainakin Oras Tynkkysestä jos vain käyttää oikeanlaisia laseja. Kysykää vaikka Tiina Rosenbergilta.

En ole koskaan pitänyt tupakasta. Siis askeissa myytävistä savukkeista jotka ovat se tavanomaisin myyty tupakkatuote. Yläasteikäisenä sain hirveän yskäkohtauksen kun yritin sellaista polttaa. Koskaan en ole onnistunut polttamaan kokonaista savuketta. Se paperin makukin on etuva ja nikotiinin sietokykyni on ollut olematon. Ehkä olisin voinut opetella, mutta motivaatiota siihen ei minulla ollut siksikään, että kärsin rasitusastman vuoksi muutenkin hengitysvaikeuksista. Tupakansavun hengittäminen tieten tahtoen ei olisi oireitani yhtään hellittänyt. En myöskään viehättynyt tupakoinnin sosiaalisesta aspektista. Etenkin yläasteella oli niin, että kaikkein innokkaimmat tupakoitsijat olivat myös niitä kaikkein vastenmielisimpiä tyyppejä. Miksi olisin heidän kanssaan halunnut hengailla?

Kielteinen suhtautumiseni tupakkaan lientyi vasta siviilipalvelusaikanani 2000-luvun alussa. Melko mutkikkaan, sattumanvaraisen tapahtumaketjun vuoksi päädyin ottamaan mukaani Provinssirock-festivaaleille Intiasta peräisin olevan paketin bidi-savukkeita. Ne ovat halpoja intialaisia savukkeita jotka maistuvat aika huonosti tottuneille tupakoitsijoille. Tämä on erikoista sikäli, että bidien kerrotaan sisältävän enemmän nikotiinia kuin tavalliset savukkeet. Varsinainen tupakka on kuitenkin kääritty koromandelineebenpuun lehteen, joten makukokemuksena bidi on aika toisenlainen ja ehkä liian outo tavalliseen tupakkaan tottuneelle. Otin Provinssirockiin mukaan bidejä antaakseni ne tupakoivalle ystävälleni, mutta eiväthän ne hänelle yhden kokeilun jälkeen kelvanneet. Lopulta sopivasti alkoholin vaikutuksen alaisena päädyin polttamaan kokeeksi itse yhden bidin. Se olikin yllättävän hauska kokemus. Nikotiinista aiheutuva päihtymys tuntui lämpimänä kesäiltänä hassusti varpaissa asti. Samaan aikaan keskushermostoon vaikuttava nikotiini ei kuitenkaan turruttanut ja väsyttänyt kuten alkoholi helposti tekee. Vaikutus oli pikemminkin samantyyppinen kuin kofeiinilla. Myöhemmin saman vuoden aikana poltin bidejä uudelleen, mutta noin joka toinen kerta siitä seurasi vain huono olo, aivan kuin se olisi jonkinlaista tuuripeliä. Ehkä tästä syystä en tullut nikotiinista riippuvaiseksi. Eikä poltteluun liittynyt selvää sosiaalistakaan aspektia joka siihen olisi minua rohkaissut yhä uudelleen.

Joskus 2010-luvun alussa kokeilin ensi kertaa ns. pikkusikareita. Enkä tarkoita niitä suomalaisessa ruokakaupoissakin myytäviä peltirasioiden savukkeita, vaan niitä suurempia pötkylöitä jotka eivät kuitenkaan ns. "oikean" sikarin kokokriteerejä täytä. Joskus laivalta ostin hetken mielijohteesta pieniä kuubalaisia Montecristo-pikkusikareita. Mitenkään mieleenpainuvan hyviä ne eivät olleet, joskaan eivät mikään suuri pettymyskään. Minulla oli toisinaan vaikeuksia polttaa niitä loppuun asti. Pystyin tuntemaan huonon olon hiipivän ja lopettamalla ajoissa myös estämään sitä tulemasta. Tuntui, kuin minulla olisi jokin omanlainen suhde nikotiiniin, vähän kuin suomalaisella saattaa olla viinapiruun. Halusin syöpäkääryleistä joskus nauttia, mutta kuitenkin niin ette päädy tupakoimaan säännöllisesti. Olen kehitellyt jonkinlaisia toimintatapojakin pyrkiäkseni varmistamaan tämän. Koska en halua tupakoinnistani rutiininomaista, olen pakottanut itseni pitämään sikaria aina vasemmassa kädessä vaikka olen oikeakätinen. Tällöin toiminnan on oltava tietoista ja mietittyä, sillä sitä vasemman käden käyttäminen enemmän edellyttää. En tiedä onko tämä minua auttanut, mutta ainakin toistaiseksi olen pysynyt tavoitteessani. En siis ole päätynyt polttamaan säännöllisesti tai jonkinlaisen pakon edessä, välttääkseni esimerkiksi nikotiinin puutoksesta johtuvaa huonovointisuutta tai selvitäkseni jostain askareesta sen voimin.

Jos puhutaan sikareista varsinaisena kulinaristisena kokemuksena (eikä niinkään pyrkimyksenä päästä sopivaan nikotiinipöhnään), pääsin siihen kunnolla jyvälle vasta muutettuani Espanjaan vuonna 2013. Espanjan valtion subventoinnin ansiosta kuubalaiset sikarit ovat Espanjassa edullisia ja kaikissa Tabacos-kaupoissa on samat vakiohinnat. Valikoimat kuitenkin vaihtelevat suuresti ja tästä olen itse oppinut tykkäämään. Oman sikariharrastukseni tärkeäksi elementiksi on muodostunut juuri sattumanvaraisuus. Parhaat sikarilöydötkin ovat tapahtuneet niin, että olen vain kysynyt jotain hyvin epämääräisesti ja myyjä on sitten tarjonnut jotain pyytöäni vastaavaa siitä valikoimasta mikä ko. putiikissa on. Esimerkiksi näin tutustuin Pontevedrassa arvostetun kuubalaisen Hoyo de Monterrey merkin pikkusikareihin Le Hoyo du Maire. Kysyin tietystä Tabacos-liikkeestä jotain pikkusikareita ja he tarjosivat noita. Ne olivat mainioita ja joskus halusin ostaa niitä lisää. Mutta en koskaan löytänyt niitä mistään muusta tupakkakaupasta. Kerran A Coruñan kaupungissa kysyin niitä, mutta myyjä luuli minun tarkoittavan varsinaisia Hoyo de Monterrey-sikareita. Hän kantoi eteeni puulaatikon ja esitteli sen sisältämiä Hoyo de Monterrey-sikareita. Päätin ostaa niistä yhden jonka poltin lopulta syntymäpäivänäni. Se oli mainio ostos, minkä viehätystä lisäsi juuri sen löytämiseen liittynyt sattumanvaraisuus. Tietenkään aina ei tule vastaan täysosumia. Niistäkin keroista silti oppii mikä kannattaa jatkossa jättää väliin.

Polttamisesta saadun nautinnon lisäksi minua sikarissa viehättää niiden jonkinlainen alkukantaisuus. Ne vievät ajatukset aikaan jolloin ei vielä ollut kaikenlaisia nykyisiä teknisiä laitteita, ei Internetiä, älypuhelimia eikä tietokoneita. Sikarin polttamiseen liittyvä etiketti ei minua muuten hirveästi kiinnosta, mutta itsellenikin on tärkeää ettei polttaessa ole kiire. Teknisiin laitteisiin liittyy taas usein juuri nopea elämänrytmi ja ikävänlaatuinen hötkyily. Vaikka en muuten elä erityisen epäterveellisesti, minusta on viehättävää kävellä vaikkapa puistossa sikaria poltellen ja katsoen kuinka ihmiset suorittavat terveyttä. Joskus nuo juoksevat ihmiset muistuttavat jonkinlaisia kyberneettisiä olentoja jotka ovat vähitellen muuttumassa koneiksi. He ovat kytkeneet itse itseensä laitteita joilla he mittaavat askelia, sykettä tai jotakin muuta. Kuolemaa he eivät kuitenkaan pääse pakoon vaikka kuinka juoksisivat. Minulle sikariharrastus on joltain osin myös sen hyväksymistä. En tiedä sykettäni, enkä askelmääriäni, enkä välitäkään tietää. Tiedän olevan elossa juuri nyt ja toistaiseksi se riittää.

Onnea Pertti Kurika nimipäivät -yhtyeelle! Heille meni eilen voitto Uuden Musiikin Kilpailussa, joten PKN tulee edustamaan Suomea tämän vuoden Euroviisuissa. Tämä on aiheuttanut verkossa muutakin pöhinää kuin onnitteluja. Esimerkiksi keskusteluissa toistuu aika ajoin sellainen näkemys, että PKN voitti vain koska sen soittajat ovat kehitysvammaisia. Muuten musiikki oli ihan sontaa eikä "kukaan tuollaista räminää" kuuntele. Näiden erilaisten soraäänien ja kannustushuutojekin inspiroimana päätin kirjoittaa vähän aiheesta. 

Jokainen yhtye on osiensa summa, joten olisi hölmöä sanoa etteikö PKN:n jäsenten kehitysvammalla olisi merkitystä. On sillä. Ennen kaikkea sillä on sellainen merkitys, että se tekee yhtyeen punkista uskottavaa – mitä punk ei oikein ole ollut enää pitkään aikaan. Suomessa on paljon yhteiskunnallisia ongelmia (kaikista hyvistä puolista huolimatta), mutta punk-musiikin kautta nuo epäkohdat eivät oikein ole purkautuneet. Ei se ole uskottavaa, jos sosiaaliturvaa nauttiva ja sillä kaljaa ostava piikkitukka itkee "systeemin paskuutta". Voi se toki olla hirmuisen suuri henkilökohtainen tragedia, mutta muilta ei kauheasti sympatiaa heru. Sen sijaan kehitysvammaisten sijainti marginaalissa on aika lailla toinen juttu. Heillä ei ole samaa itsemääräämisoikeutta kuin muilla. Totta kai kehitysvammaisista täytyy huolehtia, mutta tarvitseeko sen tarkoittaasitä, että pistetään heidät laitokseen ja ovi kiinni? Kuten UMK:ssa PKN:n soittama kappale Aina mun pitää esittää, heiltä monet sellaiset asiat ovat pannassa joissa vammattomilla vallitsee täysi valinnan vapaus. Limu ja karkki ovat epäterveellisiä, mutta vammaton saa niillä itseään vapaasti "vahingoittaa". Kehitysvammaiselle joku taas sanoo EI.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että PKN ei ole ainoastaan "vammaisbändi". Sen näkeminen sellaisena lipsuu helposti sellaiseen asenteeseen, että ihmiset lokeroidaan yksinomaan heidän diagnosoitujen ominaisuuksiensa perusteella. Ihan oikeasti, yrittäkää nyt nähdä vähän näiden vammojen taaksekin tai muuten teillä itsellä on jonkin sortin vamma.

Punk on aina ollut poliittista. Yksi sen perusajatuksista on olla kysymättä yhtikäs keneltäkään lupaa omaan luovaan toimintaan. Otetaan kitara käteen ja ryhdytään soittamaan. Sama koskee muitakin välineitä: otetaan kynä käteen ja piirretään sarjakuvaa. Ei tarvitse "osata" soittaa kitaraa eikä piirtää. Silti musiikin voi julkaista vaikka levynä ja sarjakuvan levittää kopiooneella monistetuilla zineillä. Kyse on paljolti vallankäytöstä: kaikki portinvartijat ohitetaan ja niistä ei välitetä paskaakaan. Pointti on tekemisessä, ei lopputuloksessa. Pointti on siinä, että me tehdään nyt ja ihan itse. Jos ei kelpaa, ottakaa skitta omaan käteen ja soittakaa. Tämän sanoisin erityisesti näille, jotka itkevät PKN:n kappaleen olevan huono ja/tai huonosti soitettu. Entä sitten? Ehkä sinullekin tekisi hyvää vähän voimaantua. Tartu kitaraan ja soita. Äläkä välitä siitä mitä sieltä tulee, kunhan soitat. Lopputulos voi helposti olla minimalistinen, mutta eri syystä kuin siihen tietoisesti pyrkivällä nykytaiteilijalla. Pintapuolisesti tarkasteltuna punkin raaka itse tekeminen on kaukana elitistisestä, institutionaalisesta taidemaailmasta ja voi näyttäytyä sen vastakohtana. Toisaalta post-postmoderneista taiteilijoista on löytynut kautta aikain ymmärrystä sille, että taide tunkeutuu paikkoihin joihin sen ei ole ajateltu kuuluvan. Kun PKN vie punkkia Euroviisuihin, se rikkoo kyseisen kulttuuri-instituution konventioita varsin tuoreella tavalla.

Euroviisujen kohdalla sitä vasta löytyykin kriitikoita joilla on varsin tietty näkemys siitä millainen "hitti" edellä viisuihin tulisi mennä. Tässäkin mielessä PKN erottui edukseen muista UMK:n ehdokkaista. Sekä yhtye itse, että heidän biisi oli raaka ja käsittelemätön, eikä loputtomasti hiottu ja mietitty, laskelmoitu kokonaisuus. PKN oli tavallaan lavalla "väärässä paikassa", mutta kuitenkin oikeassa sikäli, että soittamalla juuri tässä kisassa heidän punkistaan tuli vieläkin poliittisempaa. Vähänkin nuivemmin punkkiin suhtautuvien on helpompaa hyväksyä se omassa marginaalissaan, hämyisillä punk-klubeilla joihin nämä kulttuurikonservatiivit eivät itse vahingossakaan eksy. Nyt punk asteli ihmisten olohuoneisiin UMK:n kautta ja pian se astelee miljooniin olohuoneisiin Euroviisuissa. Marginaali nouseekin näin näkyviin tavalla, joka varmasti aiheuttaa ristiriitaisia tuntemuksia. Euroviisut ovat niin täynnä erinäistä teeskentelyä hipovaa äitelää pousailua, että PKN tuo sinne virkistävän poikkeuksen. Ennen kilpailun ratkeamista PKN:n Sami Helle tokaisi toisille kilpailijoille "te ootte vielä paskempia kuin me". Aivan.

Niinpä päätin (vihdoin) kirjoittaa tästä edesmenneestä suosikkiohjelmastani, himmeimmästä esoteerisen hömpän kruununjalokivestä johon olen koskaan törmännyt. Yritän vähän avata sitä mikä kyseisessä ohjelmassa oli niin hienoa. Mennyt aikamuoto johtuu siitä, että ohjelman viimeiset lähetykset tulivat vuoden 2013 joulukuussa. Muistelen siis melko haikeanakin tuota ohjelmaa, jota ehdin seurata vain muutaman kuukauden kunnes se yks kaks loppui kokonaan. Jos olisin tiennyt sen loppuvan ennen vuotta 2014, olisin varmasti ottanut talteen useamman lähetyksen myöhempää katselua varten. Nyt on tyytyminen YouTuben sekalaisiin rippeisiin.

Astro TV oli suora lähetys, jossa kuvattiin kahta pöydän takana olevaa henkilöä. Heistä tärkempi oli eräänlainen meedio (joskin yleensä kiistivät olevansa sellaisia, sillä esim. selkeä ennustaminen tai yhteydenotto kuolleisiin oli ohjelmassa harvinaista) joka otti vastaan puhelinsoittoja ihmisiltä. Ihmiset kysyivät erilaisia asioita jotka voidaan jakaa kolmeen pääryhmään: rakkaus, terveys ja toimeentulo. Rakkauselämään liittyvistä asioista soittavat puhuivat yleensä itsestään, eli siitä kuinka he löytäisivät ”sen oikean” tai kuinka selvitä parisuhdekriisistä. Terveydestä ja toimeentulosta puhuttaessa oli tyypillisempää, että soittaja on huolissaan toisesta ihmisestä kuin itsestään. Oli tavallista, että äiti tai isoäiti ilmaisi huolensa jälkeläistensä toimeentulosta. Onhan nuorisotyöttömyys ja ylipäätään huonot taloudelliset ajat Espanjassa arkipäivää, tai oli ainakin vuonna 2013. Näihin huoliin lähetyksen ”guru” pyrki sitten vastaamaan. Eri "gurut" suhtautuivat kukin omalla persoonallisella tavallaan. Yksi saattoi antaa hyvin epämääräisiä ohjeita painottaen myötätuntoaan soittajaa kohtaan pyrkien antamaan tälle toivoa, toinen taas saattoi pelata enemmän riskillä väittämällä ratkaisun löytyvän jostain ihan konkreettisesta paikasta tai tietyltä ihmiseltä. Joskus se toimi, joskus ei.

Tämän päähenkilön lisäksi joka lähetyksessä oli juontaja joka puhui vähemmän varsinaisten soittajien kanssa. Juontajan tarkoitus oli ylistää (varsinkin onnistuneen puhelun jälkeen) lähetyksen ”gurun” mahtavuutta, sekä tietysti kannustaa ihmisiä soittamaan. Lähetyksen "guru" sai myös hengähdystauon kun kamera kuvaa välillä pelkkää juontajaa joka rutiininomaisesti luettelee puhelinnumeron, puhuu siitä kuinka nyt on ”erityinen ilta” (la noche muy fuerte) ja ylipäätään pälättää jotain piristävää jottei ohjelman tunnelma lässähtäisi. Tämä oli tarpeen erityisesti hiljaisina hetkinä jolloin puheluita tuli vähän. Ehkä juuri juontajan ansiosta Astro TV:n tunnelma oli aina jotenkin pirteämpi ja energisempi kuin tavanomaisen suomalaisen puhelinvisailun yms. vuorovaikutteisen ohjelman jolla täytetään muuten kanavalla käyttämättä jäänyttä ruutuaikaa.

Lisäksi juontaja toi ohjelmaan vaihtelua asettamalla voimaan erilaisia "erikoistarjouksia". Esimerkiksi joka ilta jossain vaiheessa "gurulle" pystyi soittamaan ilmaiseksi. Tästä esimerkki yllä olevassa kuvassa (klikkaa suurentaaksesi) jossa näkyy ohjelman naisjuontaja.Teksti "Directos GRATIS con Sandro" mainostaa kyseisen lähetyksen "gurun", Sandro Reyn, olevan tavoitettavissa ilmaiseksi. Kuten kuvan oikea alanurkka osoittaa, Astro TV:n lähetyksen studiossa oli myös muita ”guruja” joista kullakin oli oma puhelinnumeronsa.Heille soitetut puhelut olivat kuitenkin kahdenvälisiä eikä niitä siten päässyt television katselijat kuulemaan. Näiden "nurkkagurujen" puhelimen soiminen kyllä kuuluivat ja katsojat pystyivät ainakin tarkkailemaan tuleeko heille puheluja. Joskus harvoin illan pääroolissa oleva "guru" saattoi kysyä neuvoa tällaiselta "nurkkagurulta". Kun puheluita ei ollut, he saattoivat keskustella myös keskenään niitä näitä. Katsekontakteista pystyi myös päättelemään, että "nurkkagurut" olivat läsnä samassa studiossa koko suoran lähetyksen ajan.

Tähän väliin sanottakoon, että terveysasioissa kaikki "gurut" keskittyivät tarjoamaan olkapäätä – ei stetoskooppia. He kehoittivat siis aina ottamaan yhteyttä myös lääkäriin korostaen sitä, etteivät he voi korvata lääkärin apua. Ohjelman "gurujen" tarjoama apu muistutti eniten psykologin tai hyvän ystävän tarjoamaa henkistä tukea. Tältä osin ohjelmassa ei syyllistytty eettisesti kyseenalaiseen puoskarointiin, enkä usko kenenkään lopettaneen syöpähoitoja ohjelman takia.

Seuraavaksi kirjoituksen subjektiivisempi osa: erittelen kolme eri syytä miksi tästä ohjelma oli niin kiinnostava, että viitsin kirjoittaa aiheesta vielä vuosi ohjelman loppumisen jälkeen.

KIELIKYLPY

Aluksi olin kiinnostunut ohjelmasta pääasiassa kielen vuoksi. Syksyllä 2013 jolloin Astro TV:hen tutustuin, en toki ollut ensimmäistä kertaa tekemisissä espanjan kielen kanssa. Olinhan Erasmus-vaihdossa samassa kaupungissa jo vuosina 2006-2007 jolloin otin ensiaskeleet paikallisten kielien kanssa. Tuosta vaihdosta oli kuitenkin aikaa ja vieraan kielen kanssa saa painia hautaan saakka, sillä opeteltavaa on käytännössä loputtomasti. Lastenohjelmat olivat helpoimmasta päästä, kun taas poliittiset keskusteluohjelmat olivat kaikkein vaikeimpia. Astro TV oli kielen harjoittelun kannalta ihanteellinen siksi, että se oli sekä sopivan haastava, että helppo. Astro TV:n kautta pääsi seuraamaan jo edellä mainittuja teemoja: rakkaus, terveys ja toimeentulo, mutta helpommin kuin monen muun ohjelman avulla. Ohjelmaan soittaneiden ihmisten ongelmat olivat hyvin samantyyppisiä, joten jo pari lähetystä nähneenä pääsi hyvin jyvälle ohjelman kontekstista. Astro TV:n formaatti tarjosi sopivasti toistoa, vähän kuin aina samaan maailmaan sijoittuvat lastenohjelmat Doraemon ja Hora de Aventuras (Adventure Time). Toisaalta Astro TV:ssä oli myös vaihtelua. Oli esimerkiksi kiinnostavaa seurata onnistuuko illan ”guru” puhelussaan vai ei. Onnistuminen tarkoitti sitä, että hän säilyttää oman uskottavuutensa ja jonkinlaisen ”gurun” auktoriteetin ja soittaja on saamiinsa neuvoihin tyytyväinen. Epäonnistuminen tarkoitti taas sitä, että soittaja oli jollain tapaa pettynyt, joskus jopa suoraan ilmaisten ettei usko "gurun" selityksiin. Totaaliset epäonnistumiset olivat melko harvinaisia, mutta jokaiseen lähetykseen mahtui useampi jollakin tavalla epäonnistumiseksi luokiteltava puhelu. Tämän kaiken seuraaminen oli mitä mainiointa espanjan kuullun ymmärtämisen harjoittelua.

CAMP

Alusta asti minua viehätti ohjelman 90-luvun loppuun viittaava visuaalinen ilme. Myönnän, etten ole paljoa seurannut suomalaisia televisio-ohjelmia, mutta siitä huolimatta veikkaan, ettei vastaavaa värimaailmaa ole enää kovin yleinen 2010-luvun suomalaisissa tv-ohjelmissa. Se on yksinkertaisesti sen verran camp Suomeen. Tämä voi johtua myös suomalaisen kulttuurin aika konservatiivisesta suhtautumisesta väreihin. Tällainen värikkyys ja ”ysärimeininki” tuskin vie yhtä paljon uskottavuutta Espanjassa, jossa värejä käytetään muutenkin runsaammin. Asiaan saattaa vaikuttaa myös Espanjan maahanmuuttajat Pohjois-Afrikasta ja Etelä-Amerikasta, sillä niissä molemmissa tällainen estetiikka on tavallisempaa. Kaikkialla tällainen tyyli ei johda samanlaisiin humoristisiin ja naurettaviin konnotaatioihin kuin länsimaissa. En tiedä onko tätä aihetta paljoa tutkittu, joten tämä on ihan vain omaa mutuiluani. Tätäkin oli kuitenkin mukava pohdiskella yhdessä vaimoni kanssa jos varsinaisten puheluiden sisällöt sattuivat olemaan tylsiä tai kukaan ei ollut soittanut studioon useampaan minuuttiin. Oli myös hauskaa pohdiskella ohjelman uskonnollisia elementtejä, jotka usein näyttäytyivät synkretistisenä, kitsch-henkisenä sillisalaattina. Eivätkö ohjelman katoliset katsojat pidä rienaavana, että Sandro Rey tekee ristinmerkin ohjelmassa jossa on runsaasti viittauksia muihin uskontoihin?

Tähän liittyykin yksi ohjelman camp-arvojen kulmakivistä: vaihtelevien teemojen mukaiset ”erikoislähetykset”. Esimerkiksi jonain yönä Astro TV:n lähetys oli omistettu Fortunalle, eli roomalaisten onnen ja sattuman jumalattarelle. Minulle oli ylipäätään täysi yllätys, että kyseisellä roomalaisten jumaluudella on ylipäätään jokin merkitys Espanjassa vuonna 2013. Tietenkään kyseessä ei ole katoliseen uskoon kuuluva hahmo, mutta toisaalta katolisuus itsessään on muodoltaan ja tyyliltään erilainen vaikkapa suomalaiseen luterilaisuuteen verrattuna. Ehkä katolisille tärkeät pyhimykset raivaavat ihmisten mieliin sellaisia paikkoja joihin Sandro Rey tai Silvia Raposo voi tuoda Fortunan kaltaisia, alunperin muista kulttuureista peräisin olevia "jumaluuksia". Minun oma assosiaatio Fortunasta vei kuitenkin enemmän vanhojen Aku Ankan taskukirjojen suuntaan, tuoden mieleen Giuseppe Peregon paikoin uskomattoman nonsense-tason saavutavat esinäytökset.

Näissä Astro TV:n "erikoislähetyksissä" oli tyypillistä vuorossa olevan "gurun" suorittamat rituaalit. Joskus nämä rituaalit olivat hyvin yksinkertaisia: esimerkiksi Sandro saattoi vain poltella kynttilän liekeissä paperinpaloja. Puhelun päätteeksi hän vain otti jostain kulhosta paperinpalan ja poltti sen sanoen muutaman sanan, ikään kuin polttaen "mielipahan" tai jonkin muun kielteisen asian paperin mukana. Joskus nämä rituaalit olivat kuitenkin hyvin noloja, suorastaan naurettavia. En harmikseni koskaan nähnyt yllä olevassa kuvassa näkyvää rituaalia. Mitähän se teki tuolla tikarilla? Tulin kuitenkin nähneeksi hyvinkin korneja rituaaleja joiden camp-arvo kolkutteli äärettömyyden portteja. Esimerkiksi eräässä "erikoislähetyksessä" Montse Anglada pyrki ”siirtämään” soittajan negatiivisuuden pieneen viiriäisen munaan, jonka hän lopuksi rikkoi loitsun säestämänä. Rituaali oli todella epäonnistunut siksi, että muna on lukemattomissa eri uskonnoissa uuden elämän symboli. Sen rikkominen tässä tarkoituksessa oli siis yksinkertaisesti täysin älytöntä. Kyseisen älynväläyksen saaneelle moinen perusasia oli joko täysin tuntematon, tai sitten ajateltiin niin, että ihan kaikki voidaan määritellä uudelleen piittaamatta menneisyyden taakasta. Lisäksi viiriäisten munien nuijiminen näytti visuaalisesti aika sotkuiselta mikä ei YHTÄÄN parantanut rituaalin uskottavuutta. Päinvastoin!

Huomautan vielä, että vääntäessäni itkun ja naurun sekaisia facepalmeja näistä rituaaleista ja muista nolouksista tein ne ennen kaikkea näille ”guruille”. Tunsin välillä lievää (ihan hyväntahtoista) sääliä heitä kohtaan. Kaikkea sitä ihminen tekeekin työkseen ja millä tavalla! Tämä myötätunto heitä kohtaan voi tietysti johtua omasta (ehkä joidenkin mielestä synkästä) menneisyydestäni. Olin vuosia sitten opiskeluaikoina Kuopiossa chat-juontajana tuolloin KPY:n pyörittämällä Diggari-kanavalla. Toisaalta se oli paljon tylsempää – en saanut kyseisessä työssä kehitellä ja toteuttaa jännittäviä rituaaleja. Säälin lisäksi olin siis Astro TV:n juontajille myös hieman kateellinen. He saivat palkkaa tuosta älyttömästä sekoilusta!

ESOTEERISUUS

Toisaalta mitä enemmän Astro TV:tä katselin, sitä enemmän aloin saada siitä irti vaikeasti selitettävää sielunravintoa jota voidaan sen mystisen luonteen vuoksi kutsua myös esoteerisuudeksi. Viime kappaleessa kuvailtu täysin älytön rituaali oli juuri sellainen riitasointu, josta diskordianistina pystyin saamaan paremmat kiksit kuin keskivertosuomalainen marokkolaisesta marisätkästä. Saan vääristyneistä rituaaleista henkistä voimaa! Joku saattaisi kutsua tuota voimaa vain huumoriksi tai iloksi, eikä se olisi väärin sanottu. Se olisi kuitenkin liian vähän sanottu, sillä kyse on paljon suuremmasta, jostain mitä on vaikea selittää. Riitasointuihin kytkeytyvä ristiriitojen riemu on sieluni polttoainetta. Kuten ohjelmaan soittelevatkin, uskon johonkin itseäni suurempaan, mutta ehkä en vain juuri samalla tavalla. Kerran yksi soittaja pyysi Montse Angladaa vain toistamaan loitsumaisen lorun, jonka Montse lurautti yleensä jokaisen soiton päätteeksi tiettyjen käsiliikkeiden saattelemana. Montse vaikutti hieman hämmentyneeltä, kun soittaja ei kaivannut mitään muuta, ei ohjeita, ei neuvoja, ei tukea ja sympatiaa – ainoastaan tuon loitsun joka on mitä luultavimmin Montsen itse keksimää diibadaabaa. Minä ymmärsin hyvin tuota soittajaa. Joskus puolitosissani suunnittelin soittavani suoraan lähetykseen. Suunnittelin valittavani Montselle kuinka olen suomalaisena kohdannut Pontevedrassa paljon rasismia. Olisin vain halunnut kuulla mitä hän siihen sanoo ja sitten olisin pyytänyt häntä sanomaan loitsun. Moni voisi luulla, että kyseessä olisi ollut vain pila, mutta minulle puhelinsoitto olisi ollut rituaali. Montse ei vain olisi tiennyt roolien olevan päälaellaan: soittaja suorittaa rituaalin. Onkin sääli, että ohjelma loppui ennen aikojaan. Olisin saanut tuosta rituaalista monta lapiollista etu-ja käpyrauhasta kutkuttavaa esoteerisuusexpaa.

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

RATIONAALISUUDEN RAJAT

Olen suhtautumistapani kanssa puun ja kuoren välissä. Kiteytetysti niin, että tähän esoteeriseen "huuhaahan" uskovien kannalta olen rieenaja, toisaalta "rationaalisuuden" itselleen omineiden bussiateistien kannalta olen taas ihan samanlainen pökiö kuin "huuhaahan" uskovatkin. Jonkinasteinen rienaus on yleinen seuraus omasta suhtautumisestani uskontoon, mutta suhtautuminen on samanaikaisesti myös vakava. Sitä vakavuutta voi olla vaikea selittää "tieteelliseen maailmankuvaansa" pomminvarmasti uskovalle bussiateistille. Jonkinlaisella NLP-logiikalla minä uskon ihmisen uskolla olevan suuri merkitys ja voima. En painota sitä asiaa johon uskotaan, vaan uskomisprosessia itsessään. Väittipä ihminen olevansa kuinka rationaalinen hyvänsä, jokaisella on oma uskomusjärjestelmänsä jossa on aina omat inhimilliset puutteensa. Ihmisen rationaalisuus on rajallinen ja siksi se ei sovellu kaiken mittariksi. Kun Montse hajotti niitä munia älyttömässä rituaalissaan, en minä ymmärtänyt mitä järkeä siinä on. Minä kuitenkin pidin siitä aivan kuten linnunlaulusta, vaikken minä ymmärrä mitä linnut laulavat.

Kuka saa määritellä uskomisen rajat, sen laadun ja ehdot? Jos äärimmäisimpiä "rationaalisuuden" ja "huuhaan" tulisi uskoa, pitäisi tällaisiin ohjelmiin soittavat määritellä käytännössä mielisairaiksi. Kuinka paljon silloin "saa" uskoa horoskooppeihin saamatta hullun leimaa? Saako niitä vähän vilkaista vaivihkaa kunhan huutaa ääneen EN MINÄ NYT OIKEASTI NÄIHIN USKO, KUHAN HALUAN NAURESKELLA, HEH HEH". Rituaaliin voisi kuulua kuolleen kuhan heiluttelu. Jos ei kelpaa, saa ehdottaa toisenlaistakin rituaalia. Jos taas lukee horoskooppeja "tosissaan", tulisiko tällaisesta "hullusta" tehdä lastensuojeluilmoitus? Helvetti, sehän aivopesee lapsensakin uskomaan tuollaiseen huuhaahan!

Niin ironista kuin se ehkä onkin, luulen etteivät useimmat tällaisiin ohjelmiin soittelevatkaan suhtaudu asiaan aivan noin vakavasti (minkä taas piti olla niiden haudanvakavien uskovaisten erityisominaisuus). Soittelijathan ovat suurelta osin vanhoja ihmisiä jotka haluavat puhua edes jollekin. He haluavat, että joku heitä oikeasti kuuntelee. Heihin ivallisesti suhtautuvan ateistin kannattaisi ehkä miettiä, saattaisiko hänen oma vanhempi tai isovanhempi soittaa tuollaiseen ohjelmaan. Niin ei ehkä tarvitse tehdä jos käy kylässä tarpeeksi usein ja juttuseuraa löytyy muutenkin.

Minä olen vain ihminen. Siksi minua voi häiritä sellaiset epäolennaisuudet kuin suklaan ylivertainen paskuus. Sen sijaan videossakin nähtävä Simpel-koira on zen mestari. Sitä ei haittaa moiset epäolennaisuudet pätkän vertaa. Simpel määrää.

Joulu meni jo, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä joulu-aiheiselle camp-pläjäykselle! Ylipäätään camppia on ollut tässä blogissa aivan liian vähän, joten otan tehtäväkseni tehdä ensi vuonna runsaammin aiheeseen liittyviä postauksia. Olkoon tämä siis uudenvuodenlupaukseni. Jos sen petän, virtsatkaa postiluukkuuni.

Niin, se jouluaiheinen camp-pläjäys. Minähän tykkäilen kovasti etenkin noista etelä-amerikkalaisisten lastenohjelmien klipeistä joita YouTubesta löytyy vaikka kuinka jos vain osaa etsiä. Tässä jouluisessa videossa toivotaan valkeaa joulua myös Meksikoon. Saahan sitä toki toivoa, vaikka kuuta taivaalta.

 Hyvää alkavaa uutta vuotta 2015 kaikille!

Kaikkien muiden kiireiden keskellä olen viime aikoina viritellyt nettiin tulevaa ansioluetteloani. Sellaisia minulla on toki ollut ennenkin, mutta tämä koskee erityisesti taiteellista toimintaani. Niinpä olen kerrannut muun muassa sitä millaisten taiteilijoiden tekemisistä olen saanut töihini vaikutteita. Ulkomaisista tekijöistä listasta löytyy Luis Buñuel, Alejandro Jodorowsky, Andy Kaufman ja John Waters. Suomalaisista toistaiseksi olen päätynyt mainitsemaan kaksi: Kalervo Palsan ja Paavo Väyrysen. Mitä, etkö pidä Väyrystä taiteilijana? Tietysti hän on myös poliitikko, mutta se ei suinkaan sulje pois hänen merkitystään yhtenä Suomen suurimmista nykytaiteilijoista. Hiljattain mm. videoblogin aloittanut Väyrynen on itsekin pohtinut elämäänsä tästä näkökulmasta. Tänä vuonna on myös uutisoitu Kahden Kemin patriarkka-näytelmästä jonka Väyrynen on itse ohjannut ja näyttelee siinä pääroolin. Ehkä näytelmä on allegoria Väyrysen koko taiteilijanurasta jossa on nähty sekä jalasmökkikohun kaltaisia skandaaleja, että silkkaa poliittista kitschiä, kuten vuoden 2012 presidentinvaalikampanjan mukit. Post-postmodernissa maailmassa kaikki raja-aidat ovat lopullisesti nurin. Taiteilijana voi toimia politiikan kentällä ja todellisuus tuottaa itse itsestään satiiria niin, ettei Pahkasikaa enää tarvita. Uskomattomimmat tarinat on myös pakko luoda todellisuuteen, koska ne olisivat fiktioon aivan liian epärealistisia. Etenkin suuri yleisö sivuuttaa helposti roskana fiktion joka ylittää tietyn rajan. Jos Väyrynen olisi jonkin kirjailijan luoma fiktiivinen henkilö, hänestä kertovaa kirjaa arvosteltaisiin yliampuvan surrealistiseksi satiirin yritelmäksi joka ei ole riittävästi kosketuksissa todellisuuteen.

Väyrynen on jo aika vanha. Onneksi perässä tulee kuitenkin muita lupaavia taiteilijoita jotka hiihtävät vähintään saman ladun vierestä. Sellainen on esimerkiksi Olli Immonen, joka ironista kyllä, on usein korostanut inhoavansa postmodernia taidetta. Samaan aikaan hänen poliittiset kannanotot ovat erinomaista post-postmodernia taidetta parhaimmillaan. Tuoreimmasta esimerkistä käyköön hänen kirjoituksensa maahanmuuttajien tuomista taudeista. Ebola ja tuberkuloosi ovat Immosen mukaan vakava uhka jotka hän yhdistää nimenomaan maahanmuuttajiin, vaikka tauteja tuovat kaikenlaiset ihmiset, sukupuolitauteja tiettävästi ennen kaikkea kantasuomalaiset. Immosen teos satirisoi nerokkaasti suomalaista toiseuden pelkoa, jättäen samalla jokaisen itsensä tulkittavaksi kuinka tosissaan Immonen näkemystensä takana on. Tykkään itse ajatella, että Immonen on äärimmäiseen perfektionismiin pyrkivä nykytaiteilija joka ei koskaan astu ulos roolistaan. Tässä hän eroaa Väyrysestä, joka viimeistään nyt rikkoi neljännen seinän ja pohti elämäänsä täysin toisenlaisen narratiivisen tavan kautta. Toivonkin, että Immonen pitää tiukasti kiinni linjastaan eikä koskaan ryhdy pehmentelemään saati perumaan sanomisiaan. Näin hänelle syntyy vahva oma ääni nykytaiteen kentässä. Toisin kuin usein luullaan, taide edellyttää paljon kovaa työtä. Poliitiikan kentällä toimivaa taiteilijan työtä rytmittää apurahojen haun sijasta vaalit, joilla taataan rahoitus seuraavaa työkautta varten. Toivottavasti Immonen jatkokehittää tätä erinomaista tautiteemaa myös ensi vuoden eduskuntavaaleissa. Siitä olisi helposti kaikkein keskeisimmäksi vaaliteemaksi jonka pohjalta voisi tehdä lukuisia mediataideteoksia videoista lentolehtisiin. Jos Olli luet tätä, voit vapaasti käyttää oheista esimerkkibanneria sellaisenaan tai referenssinä. Mutta jos haluat lisää graafista suunnittelua tautikampanjallesi, on sinun maksettava siitä minulle aivan kuten kenelle tahansa muullekin graafikolle.

Kuvan voi klikata suuremmaksi.

Toinen hyvä esimerkki nuoren polven taiteilijapoliitikosta on Otto Lehto, sosiaaliliberaali Helsingistä joka rakastaa tabujen haastamista. Jussi Jalosen mainiosta Vihreän rakkauden lajit-kirjoituksesta käynnistyi Uudessa Suomessa keskustelu, jossa Lehto esiintyi mm. nekrofiilien oikeuksien puolustajana. Kuten modernin kaupunkiliberaalin täytyy ajatella, Lehto oli vakaasti sitä mieltä, että nekrofilia on täysin ok kunhan se perustuu valinnan vapauteen. Eli kuolleelta täytyy olla pätevä suostumus siitä, että hänen ruumistaan saa käyttää tällaiseen toimintaan. Luettuani tämän näkemyksen ensi kertaa, luulin Lehdon olevan jonkinlainen trolli jonka tarkoituksena on tehdä vihreitä vastaan suunnatut olkiukko-argumentit paikkaansa pitäviksi. Taustalla oli kuitenkin uusi lupaava taiteilija. Aivan kuten Immosenkin, Lehdon teokset nostavat esiin ajan hengen virtauksia, mutta aivan eri ilmansuunnasta. Tuoreimmassa teoksessaan Lehto ehdottaa bordellia Erottajalle. Hän vakuuttelee, kuinka seksiteollisuus on valtava, monipuolinen teollisuudenala jonka mahdollisuudet meidän täytyy hyödyntää täysillä. Lisäksi hän toteaa, että seksiteollisuus — ja bordelli Erottajalla — lisää kansan hyvinvointia. Nerokasta on teokseen valittu bordellin sijainti, Erottaja. Sen voi nähdä viittaavan toiseen, Lehdon viiteryhmässä usein kannatettuun asiaan, polyamoriaan. On vain hienoa jos käynti Erottajan bordellissa johtaa eroamiseen, sillä silloin vanhoillisilla arvoilla aivopesty monogaminen ihminen voi astua uuteen uljaaseen vapaan seksuaalisuuden maailmaan! Jokainen trendikäs, aikaansa seuraava kaupunkilainen vehtaa useamman kumppanin kanssa, toiset lämpimämpien, toiset vaan vähän kylmempien kanssa! No problem, kunhan ketään ei pakoteta mihinkään!

Kuvan voi klikata suuremmaksi.

Lehdon teokset ovatkin sekä upeaa poliittista satiiria, että pisteliästä itseironiaa 2010-luvun kaupunkilaisliberalismista. Sillä on aivan toiset kipupisteet kuin Immosen tautiteoksen viittaamalla toiseuden pelkoisilla suomalaisilla. Modernia kaupunkilaisliberaalia ajaa naiivi edistysusko (kaikki menee kuin Strömsössä!) ja valinnan vapauden argumentin nostaminen ylimmäksii arvoksi yli kaiken muun. Tietysti kaupunkiliberaaleilla ja toiseuden pelkoisilla suomalaisilla on jotain yhteistäkin. Molemmat elävät puoliläpäisevästä peilistä valmistetussa kuplassa. Kumpikaan ryhmä ei näe muuta kuin itsensä ja oman viiteryhmänsä todellisuuden, minkä vuoksi he eivät ymmärrä miltä he näyttävät kuplan ulkopuolelta katsottuna. Tämän seikan Lehto tuo teoksissaan onnistuneemmin esiin kuin Immonen. Lehto yksinkertaisesti vie retoriikkansa ja ajattelunsa niin pitkälle, että Jussi Jalonen ja monet muut tekevät kilvan facepalmia miettien, voiko tuo tyyppi olla oikeasti tosissaan. Tämä on siis Lehdon teosten suurin ansio. Teosten määrässä hän kuitenkin taitaa vielä hävitä Immoselle, mikä osin selittyy sillä, ettei Lehto (luultavasti) saa Immosen tavoin tuloja taiteellisesta toiminnastaan. Toisaalta taiteilijan on oltava todella ahkera, saipa sitten palkkaa, apurahaa tai mitään muutakaan. Koska Lehto ei ole vielä ollut kansanedustaja, sitä suuremmalla syyllä hänellekin on tarjottava ilmainen banneri ensi vaaleja varten. En kuitenkaan lupaudu tarjoamaan graafikon palveluita korvauksetta, vaikka Lehdon uralle kaikkea hyvää toivonkin. Jos voisin äänestää Helsingin vaalipiirissä ensi vuoden eduskuntavaaleissa (ja Lehto olisi ehdolla), voisin hyvinkin antaa ääneni hänelle. En poliittisten näkemysten perusteella, vaan antaakseni tukeni Lehdon tekemälle korkeatasoiselle nykytaiteelle.

Kuten aika monella pariskunnalla on tapana, katson yhdessä vaimoni kanssa elokuvia. Kun seurustelumme ensivuosina (jolloin vaimoni oli vasta tyttöystävä) elokuvia katsoimme, pystyi niistä aika nopeasti päättelemään minkälaisista elokuvista pidän. Suurin osa kun oli kuitenkin minun ehdottamia. Kun muistelen noita ensimmäisiä seurusteluvuosia muistuu mieleeni yksi elokuva ylitse muiden, elokuva joka vaimoani erityisesti hämmensi. David Cronenbergin Alaston lounas, Alejandro Jodorowskyn Holy Mountain tai Spike Jonzen Being John Malkovich ovat aivan tyypillisiä Ossin valintoja, mutta komediaelokuva! Vieläpä romanttinen komedia! Eihän Ossi sellaisista perusta yhtään! Enkä perustakaan, mutta poikkeus vahvistaakin säännön.

Päiväni murmelina (Groundhog Day) on Harold Ramisin ohjaama ja yhdessä Danny Rubinin kanssa käsikirjoittama elokuva vuodelta 1993. Se kertoo itsekeskeisestä televisiokanavan meteorologista Phil Connorsista joka matkustaa työnsä vuoksi amerikkalaiseen pikkukaupunkiin. Siellä vietetään jokavuotista ”murmelin päivää”, joka ei tosin Philiä voisi vähempää kiinnostaa. Lisää turhautumista aiheuttaa elokuvan keskeisin erityispiirre: Phil elää saman päivän yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka hän tappaisi itsensä (tapahtuu elokuvassa useita kertoja eri tavoin) hän herää aina saman päivän aamuna uudelleen. Jo pelkästään tästä revitty musta huumori erottaa elokuvan monista muista amerikkalaisista komedialokuvista. Kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa televisiosta joskus hyvin kauan sitten, juuri tämä kiinnitti huomioni. Itsemurha esitettiin lähes yhtä hirtehisesti kuin Aki Kaurismäen elokuvassa I Hired a Contract Killer. Tämä "eurooppalainen" tyyli estikin minua vaihtamasta kanavaa. Asiaa auttoi tietysti myös hyvät näyttelijät. Ben Stilleriä ja Adam Sandleria en voi oikein sietää, mutta Bill Murray olemassaolo antaa jotain toivoa elokuvalle. Ja kuinka ollakaan, hän on kuin luotu Philin rooliin!

Koomisista kohtauksistaan huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole silkkaa sekoilua, eikä toisaalta sekoilu ole elokuvan muusta sisällöstä erillistä koristetta. Philin päätavoite on saada hurmattua kolleegansa Rita. Tässä hän yrittää käyttää ”lisäelämiään” hyväksi, oppiessaan kerta toisensa jälkeen jotain uutta. Rita on kuitenkin hyvin hankala tapaus. Lukuisten elämien myötä hankitut tiedot ja taidot eivät häntä vakuuta siitä, että Phil olisi hänen unelmiensa mies. Philin itsemurhayritykset ja yleinen kyynisyys johtuu osaltaan myös tästä. Mikä tietysti viittaa todellisuuteen, siihen mitä tapahtuu monille ihmisille ihan oikeasti. Vaikkei heräisikään kirjaimellisesti samaan päivään uudelleen, monesta ihmisestä tuntuu siltä jossain vaiheessa elämää. Philin kyynisyyteen ja turhautumiseen on siis hyvin helppo samaistua. Myös naisten hurmaamisen vaikeus voi tuntua monesta mieskatsojasta tutulta. Mitähän tässä nyt sitten pitäisi osata, jos mestarillinen piannonsoitto tai jäänveistotaitokaan eivät vie naisen jalkoja alta? No, kokeillaanpa leikkiä Jumalaa. Kyllä, yhdessä elokuvan kohtauksista Phil väittää Ritalle olevansa Jumala. Pyrkiessään vakuuttamaan Ritaa tästä "tosiasiasta" hän luettelee kahvilan ihmisten taustat, kertoo kuka on kaapissa oleva homo ja niin edelleen. Mutta mikään tästä ei kuitenkaan auta Philiä saavuttamaan tavoitettaan. Vaikka hän olisikin Jumala hän on myös mulkku. Harva tykkää mulkusta vaikka tämä sattuisikin olemaan myös Jumala. Niinpä ei tule pesää Ritalta.

Onnistunutta taideteosta voi tulkita monella tavalla. Itse tulkitsen elokuvan vihjaavan katsojalle ratkaisun olevan seuraava: lopeta suorittaminen ja ole vähemmän itsekeskeinen mulkku. Ei olekaan ihme, että monet buddhalaiset ovat nähneet elokuvan samsaran, elämän ja jälleensyntymisen kiertokulun vertauskuvana. Toisaalta elokuvan sanoma on vedonnut muihinkin uskontokuntiin; esimerkiksi katoliset ovat tulkinneet elokuvan kuvaavan kiirastulta jossa ihmisen sielu puhdistuu. Uskonnottomuudestani (ei nyt mennä harjoittamaani diskordianismiin, sillä se veisi arvostelun sivuraiteille) huolimatta näen itsekin elokuvan varsin hengellisenä ja humaanina. Päiväni murmelina on suorastaan hämmentävän suorasukainen tökkiessään suoraan länsimaalaisen maallistuneen post-postmodernin ihmisen kipupisteisiin. Nykyihminen elää jatkuvaa itsekeskeistä minäminä-elämää, josta lopulta seuraa se ettei se ole enää elämää ollenkaan. Onko silkasta hedonismistakaan elämän tarkoitukseksi? Maistuisiko kaviaari tai mikään muukaan herkku hyvältä jokaikinen päivä? Mitä iloa on taidosta soittaa pianoa tai tehdä jääveistoksia, jos niilläkin on vain välinearvo — tietyn naisen saaminen petiin? Vitutus on taattu jos konsti ei toimi ja jos se toimii, taito muutuu sen jälkeen helposti merkityksettömäksi. Päiväni murmelina käsitteleekin nerokkaalla ja ovelalla tavalla elämän merkitystä ja mielekkyyttä, sekä tapaa millä se on monelta ihmiseltä kadoksissa. Siksi en voi olla siitä pitämättä ja annan sille täydet pisteet.

5/5

Äänimaailman tallentamisessa käytin Sony PCM M10-nauhuria, josta kirjoitin aiemmin täällä. Kirjoitan sen käytöstä jossain vaiheessa oman postauksen, nyt kun käyttökokemusta on ehtinyt kertyä jonkin aikaa.

Tässä blogipostauksessa on kyse vain hetkestä ja sen tunnelmasta, ehkä vähän zen-hengessä. Jota huokuu ennen kaikkea Simpel-koirasta ja hänen asenteestaan.

Muistin virkistykseksi tässä vielä muutama aikaisempi videoblogi. Niitä ei ole vielä kertynyt kovin montaa, mutta lisää tulee pikkuhiljaa. YouTuben käyttäjät voivat seurata blogia myös sieltä tilaamalla postaukseni täällä.

 Pikavauhtia tehty putkirempan jälkien esittelyä. Emme tosin asu kyseisessä asunnossa enää, lisää siitä täällä.

 Zen-mestari Simpel meditoi pustossa ja hyväksyy joutsenten olemassaolon aivan kuten Chuck Norris.

Niin ja sitten on tietysti vähän huumoripitoisempi Zen magiaa! -pläjäys josta sentään postasin tännekin. Vaikka videoblogia olen välillä päivittänyt, on unohtunut postata niitä tänne. En tule pystyttämään videoblogia varten omaa blogisivua minnekään, osin epätasaisen julkaisutahdinkin vuoksi. Koska kirjoittelen aina videokuvaukseen liittyvää tänne Kuvapinaan muutenkin, saavat nämä vBlog-postaukset mahtua tänne aivan yhtälailla.

Videoblogin toistaiseksi hidas julkaisutahti on johtunut myös olosuhteista jotka eivät ole olleet perheellämme koko ajan hirvittävän suotuisat. Kun arkielämän hyrskynmyrsky hellitää, blogin edelle menevät helposti monet muut kiireellisemmät askareet. Olen kuitenkin luvannut itselleni, että saan päästää videoblogin jäähylle vasta kun postauksia on kertynyt vähintään 100 kappaletta. Siihen on vielä matkaa, joten julkaisutahtia täytyy kyllä kiihdyttää. Ettei tarvitse joulukuussa hävetä silmät päästä tämän vuoden postausten alhaista määrää. Täytyy siis ryhdistäytyä.

Erilaisten sattumusten kautta mitä erikoisimpiin paikkoihin joutuvat tavarat voivat sisältää mukavia jännitteitä. Parhaimmillaan sattumanvaraisuuden tyrskyt ovat kieputelleet tavaroita niin movasti, että niihin on lataunut hyvinkin kutkuttava annos energiaa. Jos ihminen on riittävän herkistynyt ja esimerkiksi eturauhanen on viritetty oikealle taajuudelle, voi tuota energiaa imeä itseensä. Fun!

Klikkaa suuremmaksi.

Tällä kertaa päräyttävän annoksen energiaa tarjosi muuttolaatikot. Muutimme syksyllä 2013 Suomesta Espanjaan ja tavaramme matkasivat pakettiautolla Euroopan halki. Tästä syystä muuttolaatikoiksi päätyi samoja laatikkoja joita olen vaimoni kanssa käyttänyt muutoissa aiemminkin. Niistä taas suurin osa on käytännössä tavaroita pitkiäkin aikoja hamstranneilta vanhemmiltani. Isälläni on ollut paljon Alkosta saatuja laatikoita, mutta Anttilan postimyynnin laatikon arvelen olevan peräisin äidiltäni. Joka tapauksessa niiden katseleminen toisella puolella Eurooppaa tuo vuosikymmenien takaisen Suomen mieleen nopeasti. Anttilalla ei mene vuonna 2014 kovin hyvin: joka kolmas tavaratalo on sulkemassa ovensa. Tämä pahvilaatikko on kuitenkin aiemmilta vuosikymmeniltä, joko 80 tai 90-luvulta. Hyvin toimiva ja kestävä pahvilaatikko on kyseessä, sillä toimii hyvin muuttolaatikkona vielä tänäkin päivänä. Vaikka Anttilat sulkisivat ovensa, ainakin jäljelle jäävät kestävät muuttolaatikot.

Klikkaa suuremmaksi.

Laser 2000 Kodin tehopuhdistaja - yleispuhdistusaine on varmaankin 90-luvulta. Tai niin minä ainakin veikkaisin. Ehkäpä jostain 90-luvun alkupuolelta. Tuolloin sanassa 2000 on ollut vielä maaginen, jännittävä scifi-kaiku. Uudesta vuosituhannesta eläteltiin vielä ihmeellisiä mielikuvia lentävine autoineen. Nyt vuonna 2014 tämä retoriikka tuo mieleen lähinnä japanilaisten yliampuvat superlatiivit. Japanilaisilla on hassu tapa ketjuttää erityisesti englanninkielisiä sanoja muodostaen SUPER MEGA ULTRA HYPER -kokonaisuuksia. Tämän pahvilaatikon LASER sopisi joukkoon oikein hyvin. Todennäköisesti laser-säteellä ei ole yhtään mitään tekemistä puhdistusaineen kanssa, sen enempää kuin luvulla 2000. Ne vain saavat tuotteen vaikuttavan hienommalta ja mahtavammalta. Siis joskus kauan sitten. Toisaalta mainonnassa kierrätetään aina vähän väliä vanhaa, eikä pidä aliarvioida tämän tehokeinon toimivuutta. Aivan hyvin vaikkapa Kokoomus voisi seuraavissa vaalimainoksissaan käyttää tätä samaa tyyliä. Alexander Stubbin leveästi hymyilevä naapa sopisi tämän tyyppiseen mainontaan yhtä hyvin kuin Arnold Schwarzegger japanilaisen energiajuoman mainokseen. Stubb tietysti esiintyisi Kokoomuksen mainoksessa ilmaiseksi, toisin kuin hyvät massit japanilaiskeikasta käärinyt Arska.

80 -ja 90-luvuilla Renny Harlin sijoitti Finlandia Vodka-pullon jokaiseen elokuvaansa. Kauan ennen Nokian jättimenestystä Finlandia Vodka olikin jonkinlainen lippulaivatuote jolla markkinoitiin suomalaisuutta. Kyse ei ollut vain vodkasta itsessään; tuotteella haluttiin muistuttaa piskuisen Suomen olemassaolosta pohjolan perukoilla. Hei, se on ihan itsenäinen valtio jolla on oma vodka, eikä mikään Neuvostoliiton satelliitti! En ole tarkkaan perehtynyt Finlandia Vodkan logojen historiaa, mutta veikkaisin tämän pahvilaatikon olevan jostain 90-luvun puolivälin tienoilta. Tuolloin kyseistä juomaa myytiin Iittalan Ultima Thule-sarjan mukaisissa lasipulloissa. Mielestäni on sääli, että tuosta designista jossain vaiheessa luovuttiin. Ultima Thule-lasisarja kun on muotoilultaan onnistunut ja siksi suhteellisen hyvin aikaa kestävä. Logot ja tunnukset voivat vanhentua helpostikin, mutta ainakin itse pidän Tapio Wirkkalan suunnittelemia Ultima Thule-sarjaa  tyylikkäänä lasimuotoiluna vielä tänäkin päivänä. Ehkä syynä on luonnon orgaanisista muodoista peräisen olevat ratkaisut, jotka useimmiten ovat aika hyvin aikaa kestäviä. Tietysti siitä huolimatta nuokin ratkaisut voitaisiin leimata vanhahtavaksi, esim. 90-luvun kulahtaneeksi designiksi. Hahaa, Ojutkangas diggailee homehtunutta ysäriä! Pah. Vaikka Ultima Thulen "diggailuni" tuolla tavoin tulkittaisiinkin, kieltäydyn tuntemasta häpeää. Seison esteettisten mieltymysteni takana sataprosenttisesti!

Klikkaa suuremmaksi.

Finlandia Vodka ei toki vieläkään ole täysin kuollut. Ruotsalaisten Absolut Vodka on kuitenkin voittanut vodkasodan ajat sitten. Esimerkiksi täällä Espanjassa Finlandia vodkaa et käytännössä löydä yhdestäkään baarista. Joitain harvoja Itä-Euroopan maita on toki kallistunut Finlandian suuntaan. Käydessäni vuonna 2006 Romaniassa en löytänyt mistään Absolutia ja joka baarista sai Finlandia Vodkaa. En tiedä mikä tilanne on nyt. Ottaen huomioon Romanian yleisesti melko huonon maineen Euroopassa, harva suomalainen äityy ruotsalaisille kehuskelemaan tällä voitolla. Mutta minä voin kehua sitä tässä blogikirjoituksessa. Ainakin itsestäni se tuntui mukavalta nähdä sana ”Finlandia” kirjoitettuna Bukarestin baareissa liitutauluille. Suomi oli edes tuolla tavoin olemassa Romaniassakin. Kyllähän se nyt vähän mieltä lämmitti, muuten ulkomaalaisiin todella nuivasti suhtautuneiden, omasta eristäytyneisyydestään katkerien romanialaisten keskuudessa.

Finlandia Vodka on myyty amerikkalaisille, vaikka Altia jatkaakin sen valmistamista vielä ainakin vuoteen 2025 saakka. Finlandia Vodkan merkitys keskeisenä suomalaisena tuotteena on kuitenkin laimentunut vuosien saatossa. Koskenkorva on ottanut Finlandia Vodkan paikan ja niinpä Kossua on ryhdytty brändäämään myös ulkomaita ajatellen. Siinä riittää vielä tekemistä: täällä Espanjassa siitä on tuskin kukaan kuullutkaan. Koskenkorvan markkinoinnissa syyllistytään samaan modernisointiin, mitä on tehty Finlandia Vodkankin tapauksessa. Eli muutetaan logoa, pulloa yms. designia enemmän ”nykyaikaiseksi”. Mielestäni tämä on virhe. Finlandia Vodkan logon olisi pitänyt olla vuosikymmeniä tämä sama kuin tässä pahvilaatikossa. Samoin Koskenkorvaa olisi pitänyt reilusti markkinoida tärpättipullon muotoisessa pullossa, vanhalla etiketillä jossa peltomaisema latoineen. Se olisi ollut järkähtämätöntä, jäykkää, mutta myös äkkiväärän suomalaista. Nykyisellä suuntauksella Koskenkorvapullossa lukee vielä jonain päivänä LASER 3000. Ehkä ei kirjaimellisesti, mutta jotain vastaavalla tavalla ”coolia ja scifiä” joka myöhemmin vaikuttaa lähinnä naurettavalta. Toisaalta ratkaisu saa varmasti paljon myöhemmin hymyn karehtimaan jonkun suupielillä kun ajan hampaiden turmelema design vilkkuu hauskana muuttolaatikon kyljessä.

Maaliskuussa 2014 minä, vaimoni ja Simpel-koira muutimme mukavaan kämppään. Pontevedran keskustassa seitsemännessä kerroksessa (suomalaisittain kahdeksas, Espanjassa katutaso on numero nolla) ei asunut muita asukkaita ja koirakin oli sallittu. Mikä ei ole mikään itsestäänselvyys: täälläkään suurimpaan osaan vuokra-asunnoista ei ole koirilla mitään asiaa. Asunto oli melko pieni, mutta kaikesta huolimatta viehättävä. Viihdyimme hyvin kunnes alapuolellamme asuvat naapurimme alkoivat valittamaan koiramme ”hajusta”. Siis asukkaat, jotka asuivat kerrosta alempana. Valitusten ”haju” täytyi olla todella voimakas, jotta sen olisi voinut aistia kerrosta alempana tai sitten naapureillamme oli yliluonnollisen tarkka hajuaisti.

5.8.2014 naapurimme valitukset johtivat meidän välittömään häätöön. Ei minkäänlaisia varoituksia: asuntomme omistaja vain ilmoitti tylysti, että meidän on muutettava pois. Saimme ilmoituksen vuokravälitysfirmalta joka asuntomme alunperin esitteli maaliskuussa; varsinaista asunnon omistajaa emme koskaan tavanneet. Vuokravälitysfirman pääosin ystävällinen ja auttamishaluinen työntekijä David vain ilmoitti vuokranantajan puolesta, että meidän on lähdettävä naapurien valitusten takia. Minkäänlaista selvitystä ”hajusta” ei tehty. Kukaan ei tutkinut mistä ”haju” tulee tai onko sitä ylipäätään edes olemassa. Tästä syystä olimme järkyttyneitä. Emme voineet koskaan kuvitellakaan, että naapurit voivat tällä tavoin huutoäänestää yhden asukkaan pois. Ainakin Espanjassa tämä on näköjään hyvinkin helppoa.

Samaan aikaan vaimoni viimeisteli haastavaa käännösprojektia. Kuten freelance-kääntäjälle on tyypillistä, hän työskentelee kotona. Pelkkä häätö ja siitä seuraava uuden asunnon etsintä ei kuitenkaan riittänyt kämppämme omistavalle keski-ikäiselle naiselle. Hän päätti katkaista asunnostamme sähköt. Tämä oli mahdollista, koska sähkösopimus oli hänen nimellään kuten vuokra-asunnoissa usein täällä päin on. Kaikki sähkölaskut olimme maksaneet tunnollisesti. Kun sähköt katkesivat, luulin aluksi kyseessä olevan jonkinlainen erehdys - sähköt kun olivat katkenneet lyhyeksi aikaa aikaisemminkin. Lampsin vuokranvälitysfirmaan kysymään Davidilta mistä on kyse. Hän pahoitteli, että vuokranantaja on katkaissut sähköt savustaakseen meidät pois asunnosta mahdollisimman pian. Yritin selittää, että tämä aiheuttaa meille paljon ongelmia mm. vaimoni käännösprojektin vuoksi. David totesi ettei hän voi auttaa jos asunnon omistaja päättää tehdä näin. Uuden asunnon löytämisessä hän lupasi auttaa, mutta vielä ei ollut vapaana sopivia asuntoja johon koirakin olisi sallittu.

Näin meillä ei ollut enää lämmintä vettä (lämmitettiin sähköllä toimivalla boilerilla), ei sähköä eikä tietenkään nettiyhteyttäkään joka myös vaatii sähköä toimiakseen. Kaasuhella sentään toimi, joten kuumaa vettä pystyi keittämään ja ruokaa valmistamaan. Oli kuitenkin totuttava elämään ilman jääkaappia. Iltaisin valaisimme asuntoa kynttilöillä ja taskulampulla. Vaimoni käännösprojektin viimeistely muuttui ERITTÄIN haastavaksi. Espanjassa kahvilat ovat erittäin meluisia paikkoja, minkä vuoksi keskittymistä vaativan tietotyön tekeminen on niiden nettiyhteyden (ja sähkön) varassa lähes mahdotonta. Ainoa mahdollisuus oli Bellas Artes -yliopisto jonne minulla on pääsy opintojeni vuoksi. Elokuu on kuitenkin Espanjassa lomakuukausi. Siksi yliopistolla työskentely oli mahdollista vain arkipäivisin rajoitetun ajan klo 14.15 saakka. Meillä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa. Käännös oli saatava viimeisteltyä, eikä meillä ollut muuta mahdollisuutta työskennellä sähkön ja Internetin ääressä.

Nämä maisemat jätimme taaksemme häädön myötä.

Paikallisilla on suurella todennäköisyydellä oma suku ja ystäviä jotka voisivat auttaa tällaisessa tilanteessa. Ulkomaalaisina meidän tilanne olikin huomattavasti vaikeampi. Päätimme kirjoittaa tapahtuneesta kertovan lapun espanjaksi jonka laitoimme rappukäytävämme hissin peiliin. Siinä kerroimme mitä seurauksia tästä naapurien valittamasta ”hajusta” on meille tullut. Kerroimme vaimoni isosta käännösprojektista (emme ole laiskoja Erasmus-opiskelijoita kuten jotkut saattavat kuvitella) ja siitä, ettei meillä ole laajaa tukiverkostoa kuten paikallisilla. Koiramme ”hajusta” valittaneille naapureille esitimme kysymyksen: olisiko heistä mukavaa jos heidän joku sukulainen joutuisi ulkomailla asuessaan kohdelluksi täysin samalla tavalla? Tuntuisiko se mukavalta ja oikeudenmukaiselta? Voisihan joku espanjalainen asua työn tai opiskelun vuoksi vaikkapa Suomessa. Olisiko silloinkin oikein, että tämä joutuisi häädetyksi ilman varoitusta vuokra-asunnosta vain siksi, että naapurit päättävät heidät huutoäänestää pois? Lapun laitettuamme parikin naapuria pysäytti meidät talon yleisissä tiloissa. He olivat nähneet lapun ja olivat pahoillaan kohtelusta. Yksi heistä kertoi, että vaikka talossa koirat ovat sallittuja, siinä asuu koiria syvästi inhoavia ihmisiä. Ilmeisesti juuri he tehtailevat näitä valituksia.

Kreikkalaisen mytologian mukaan kaaoksen, riitojen ja eripuraisuuden jumalatar Eris heitti jumalattarien keskelle kultaisen omenan johon oli kaiverrettu ”kaikkein kauneimmalle”. Tästä syntyi jumalattarien kesken kina siitä kenelle se on osoitettu. Tämä taas johti paljon tunnetumpaan kahakkaan: Troijan sotaan. Aivan kuten antiikin jumalattarien kesken ei ollut yksimielisyyttä siitä kuka on kaunein, ei edellisen asuntomme talossa oltu yksimielisiä siitä oliko häätömme oikein. Oli siis hyvä syy heittää kehiin kultainen omena — riitasointu joka herättää ristiriitaisia reaktioita. Koska minulla sattuu olemaan graafikon koulutus ja taito, miksipä en niitä käyttäisi aiheuttamaan veren pierentää silloin kun se on tarpeen?

Näin syntyi tämä noin postikortin kokoinen ”mainoslehtinen” joita tulostin kymmenittäin ja tungin talon rappukäytävässä sijaitseviin postilaatikkoihin:

Klikkaa suuremmaksi

Vapaasti käännettynä:

SUURET KIITOKSET kaikille naapureille jotka auttoivat häätämään 7. kerroksen suomalaiset ja heidän löyhkäävän koiransa! Kiitokset yhteistyöstä!

Oli koira tai ei, häädämme jatkossakin kaikki pahanhajuiset naapurit. Yhdessä voimme häätää kenet hyvänsä, aivan kuten nämä suomalaisetkin.

Pidetään talo kunnossa ja järjestyksessä!

Oletan, että meistä valittaneet naapurit seisovat sanojensa takana. Haju ei siis ollut keksitty ja meistä oikeasti koitui heille merkittävää haittaa. Jos näin on, eihän heillä pitäisi olla mitään mainosta vastaan. Siinä kun todetaan juuri ne asiat joista he itse ovat valittaneet. Pikemminkin valituksia tehtailleiden naapureiden pitäisi olla ylpeitä siitä, että ovat saaneet haisevat suomalaiset pois talosta! Lisäksi heidän tulisi olla kiitollisia siitä, että teen heidän näkemystään ajavan mainoksen täysin veloituksetta.

Mainoksen pääkohderyhmä on kuitenkin muut naapurit. Viimeistään nyt tulee heidän tietoonsa syy ”sen suomalaisen pariskunnan” katoamiseen talosta. Jos he eivät jaa valituksia tehtailleiden naapurien näkemystä meidän (tai koiramme) ”hajusta”, heitä saattaa kiukuttaa epäoikeudenmukainen kohtelumme. Ehkä he jopa ilmaisevat tämän näille valituksia tehneille naapureille. Parhaimmassa tapauksessa valittajat tullaan muistamaan vielä pitkäänkin ”valittajina jotka häätivät pois ne mukavat suomalaiset”. Mukaviksi ja hyvin käyttäytyviksi meitä kehui jotkut pahoillaan olevat naapurimme hississä olleen lapun nähtyään. Voihan tietysti olla, että he olivat vain espanjalaisia mokuttajia jotka antoivat löyhkämme anteeksi ulkomaalaisuutemme takia. Tai sitten hajua ei alunperin ollutkaan ja jotkut vain vihaavat talossa koiria yli kaiken, antaen sen ohjata toimintaansa näinkin pitkälle. Niin tai näin, toivon että mainokseni tekee heidän olonsa kyseisessä talossa entistä ahtaammaksi. Luotan kuitenkin siihen, etteivät monet pidä tällaista toisten ihmisten kohtelua oikeudenmukaisena.

Aikaperspektiivi (en keksi tähän hätään parempaakaan termiä) erottaa video -ja elokuvateoksen valokuvasta. Valokuvan katselulla ei ole ennalta määriteltyä alkua ja loppua, mutta videolla ja elokuvalla on. Tämän vuoksi videolla on yhteistä myös musiikin ja äänen kanssa - niilläkin kun on vastaavalla tavalla alku ja loppu. Tämän merkitys voi helposti unohtua jos ajattelee videokuvausta visuaalista puolta korostaen. Stock footage-tyyppisiä videoklippejä tarjoavien sivustojen materiaalista iso osa on usein kuvattu järjestelmäkameralla, joiden äänen tallennuksessa on paljon toivomisen varaa. Monien klippien tapauksessa se ei kuitenkaan haittaa. Onhan niinkin, että monissa ammattituotannoissa kuvaushetkellä tallennettua ääniraitaa ei käytetä ollenkaan. Mitä isompi tuotanto ja budjetti, sitä todennäköisemmin joukko ammattilaisia rakentaa äänimaailman jälkikäteen. Äärimmillään ihan kokonaan, kuten usein tehdään suurissa Hollywood-tuotannoissa. Joskus se on käytännön sanelema pakkokin. Esimerkiksi Dark Knight-elokuvan tapauksessa piti näin tehdä, koska ohjaaja Christopher Nolanin (viereisessä kuvassa) suosimat massiiviset IMAX-kamerat ovat meluisia kapistuksia. Tästä syystä kuvaushetkellä tuotettu dialogikin piti äänittää myöhemmin uudelleen. Tietysti ammattituotannoista löytyy toisenlaisiakin lähestymistapoja. Esimerkiksi George Clooneyn ohjaamassa Leatherheads-elokuvassa on dialogikohtaus joka tapahtuu moottoripyörällä ajaessa. Clooney haluaa ehdottomasti saada dialogin talteen kuvaustilanteessa, joten elokuvassa käytettiin oikean Zellweger-moottoripyörän sijasta sähkömoottorilla toimivaa näköismallia joka teetettiin elokuvaa varten. Näin moottoripyörä oli erittäin hiljainen ja dialogin tallentaminen kuvauksen aikana oli mahdollista.

Pienemmän budjetin tuotannoissa joutuu kuitenkin tekemään paljon enemmän kompromisseja. Dokumenttielokuvien kohdalla on tavallista, että ohjaaja on alusta pitäen vastuussa sekä kuvaamisesta, että äänittämisestä. Riippuu paljon tietenkin dokumentin aiheesta, tyylistä ynnä muusta, mutta yleisesti ottaen dokumentin aiheesta tarvitaan materiaalia paljon. Eipä esimerkiksi palkitun ja arvostetun Reindeer Spottingin ohjaajalla Joonas Neuvosella ollut mahdollisuutta palkata äänittäjää ja kuvaajaa dokumentin kuvaamisen ajaksi. Myöhemmin Neuvonen toki sai apua jälkituotantoon kuten leikkaamiseen tuotantoyhtiö Bronson Clubilta. Itsekin työstän tällä hetkellä (opintojen ja muiden projektien ohella) täyspitkää dokumenttielokuvaa lähes kaiken itse tehden. Ainoa poikkeus on elokuvaa varten sävellettävä musiikki, josta vastaa osaava ammattilainen. Kaikki muu äänimaailmaan liittyvä jää kuitenkin kokonaan minun vastuulle. Olen toki joutunut miettimään näitä asioita ennenkin, mm. tehdessäni verkossa julkaistavaa Discasting-sarjaa vuosia aiemmin. Mutta nyt rima on korkeammalla. Dokumenttielokuvan täytyy kuulostaa hyvältä myös teatterisalissa. Viimeistään siellä amatöörimäisyys hyppää korviin jos elokuvan äänimaailmaan ei ole tarpeeksi panostettu. Amatöörituotantojen yleisimpiä ongelmia on juurikin äänimaailman ontuminen tavalla tai toisella. Ehkäpä juuri DSLR-kameroiden suuri suosio ja niihin usein liittyvä välineurheilu (jota käsittelen tässä aikaisemmassa kirjoituksessa) saa monet keskittymään pääasiassa visuaaliseen puoleen. Ehkä tämä johtuu myös siitä, että äänimaailmasta huolehtiminen on aika epäkiitollista puuhaa. Aniharva kiittää hyvästä elokuvan tai videon mainiosta äänisuunnittelusta, mutta sen sijaan melko pienetkin ongelmat kuuluvat kilometrien päähän yleisössä närästystä aiheuttaen.

Äänimaailman vaativuus musiikkeineen on tietyst projektikohtaista. Aikaisempina vuosina tein infomercial-tyyppisten keikkatöiden lisäksi edellä lähinnä vain edellä mainittua Discasting-sarjaa. Sitä varten tarvitsin mikrofonin nauhoittaakseni kertojan äänen videoihin ja joskus satunnaisesti myös dialogia. Niinpä ostin Rode Podcaster-mikrofonin (hinta Amazon.de:ssä tätä kirjoittaessa 165 euroa) johon olen ollut erittäin tyytyväinen. Se on erinomainen usb-liitäntäinen kondensaattorimikrofoni. Käytän sitä yhä, mutta se ei yksinään riitä dokumentin äänimaailman äänittämiseen. Toisin kuin aikaisempien videoitteni kohdalla, nyt pelkkä stereoääni ei riitä. Kuulostakseen hyvältä teatterissa dokumentissa pitäisi olla monikanavainen tilaääni. Tätä varten tarvitsen helposti kuljetettavan äänityslaitteen, jolla voin nauhoittaa ympäristön ääniä. Tietysti kameranikin, Canon HV20 tallentaa kuvaushetkellä oman ääniraitansa. Sen mikrofoni on kuitenkin aika vaatimaton, vaikka tietysti tyhjää (tai vaikkapa kännykkää) paljon parempi. Dokumentissani kuvataan automatkaa Suomesta Espanjaan. Tuolta matkalta kuvatusta videokuvasta osa on äänten puolesta onnistunutta, osa ei. Ääniraita on käyttökelvoton kohtauksissa jotka on kuvattu auton sisällä ajon aikana. Kuvan vakauttamiseksi niissä käytettiin gyroskooppia, jonka moottorit aiheuttavat äänekkään surinan joka tukkii ääniraidan kokonaan. Pari autossa käytyä dialogikohtausta on tämän takia äänitettävä uudelleen. En tietenkään voi palata enää joka paikkaan nauhoittelemaan ympäristön ääniä uudelleen, mutta silti voin tehdä paljon. Esimerkiksi minun täytyy nauhoittaa tasaista pakettiauton hurinaa. Tämän päälle tulevat sitten muut äänet kuten uudelleen nauhoitettua dialogia ja musiikki. Huoltoasemien pihoilla kuuluvaa taustahuminaa, yms. äänimaisemaa voin nauhoittaa Espanjassa. Huoltoasemat ovat kaikkialla niin samanlaisia, että kunhan tunnelma ja esim. autojen määrä täsmää edes suurinpiirtein, voi Espanjassa nauhoitettua huoltoaseman äänimaailmaa käyttää yhtä hyvin Tanskaan sijoittuvassa kohtauksessa.

Tämän vuoden alussa aloin vähitellen lukemaan verkosta aiheeseen liittyviä arvosteluja, artikkeleita, blogikirjoituksia ja keskusteluja. Joskus kauan sitten luin Zoom H4-mikrofonista, jolla voi nauhoittaa neljä kanavaa yhtäaikaa. Minkä taas voi muuttaa jälkieditoinnissa 5.1-tilaääneksi. Tästä syystä aluksi ajattelin, että sellaistahan minä tarvitsen. Kertaäänityksellä surround-ääntä! Perehdyin kuitenkin useisiin eri arvioihin, joissa Zoom H4:ää verrattiin kilpailijoiden vastaaviin tuotteisiin. Niistä ylivoimaisesti eniten mainittu oli Sony PCM M10. Ensialkuun se ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä kiinnostavalta: sillä kun voi äänittää vain kahta kanavaa yhtäaikaa. Onneksi luin paljon muutakin kuin vain pelkkiä laitearvioita. Halusin mm. selvittää, kuinka tilaääni oikein leikataan käyttämälläni editointiohjelmalla, Final Cut Pro X:llä. Tämän myötä minulle selvisi, että kaksi kanavaa on yleensä aivan riittävästi — kunhan äänitys on muuten tehty onnistuneesti ja esim. äänityslaite (tai siihen kytketyt ulkoiset mikrofonit) on sijoitettu viisasti. Tässä kohtaa muistini virkistyi: tarjoaahan kameranikin stereoääniraidan. Yhdessä toisen stereoääntä nauhoittavan laitteen kanssa saadaan riittävä tilavaikutelma aikaiseksi. Ja kuten jo aiemmin tässä kirjoituksessa totesin, ei ääniraitojen tarvitse olla aina kuvaushetkellä tallennettuja. Joskus ääniraita on voitu nauhoittaa aivan eri paikassakin. Jos esimerkiksi tarvitsen lisää äänimaisemaa huoltoasemalle sijoittuvaan kohtaukseen, siihen voi käyttää jollain toisella huoltoasemalla nauhoitettua ääntä kunhan se vain sopii kohtaukseen. Tietysti tämä tuntuu joskus vähän huijaukselta. Toisaalta dokumenttielokuvakin on aina enemmän tai vähemmän tekijöidensä näkemys ja kiteytys, eikä mitään silkkaa "faktaa".

Vähitellen Sony M10 alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Luin siitä paljon erilaisia arvioita. Kaikkein hyödyllisemmäksi arvioksi löytyi tämä Ken Rockwellin arvio. Se ei ollut pelkkä luettelo ominaisuuksista vaan paljon enemmän. Rockwell antaa hyviä ohjeita M10:llä nauhoittamista varten. Tässä kuitenkin tärkein pointti:

”You can't just plop it down and go. Recording engineering is an art: microphone placement is everything to recorded sound”.

Vastaavaan näkemykseen törmäsin myöhemmin muuallakin. Nauhoittaminen on paljon muutakin kuin vain välineurheilua. Tietenkään se ei sulje pois sitä seikkaa, että rahalla saa aina vain parempaa. Tästä löytyi paljon keskusteluja etenkin ammatikseen äänittävien keskustelufoorumeilla. Heidän mukana kuljetettavan (usein painava laukku tai kaksi) kenttävarustuksen hintalappu oli usein lähempänä 10 000 euroa vahvistimineen, mikrofoneineen ja tuulensuojineen. Itsestäänselvyytenä usein todettiin, ettei n. 200 euron hintaisen Sony M10:n mikrofonit voi pärjätä 1000 euroa kappaleelta maksaville mikrofoneille. Yllätyin kuitenkin siitä, ettei M10:iä kuitenkaan lytätty. Yllättävän moni ilmoitti yhä sitäkin käyttävänsä, mm. siksi että se on aina mukana. Tietysti rahalla saa rajumpaa rautaa, mutta saisinko siitä kaikkea hyötyä irti? Toisin kuin äänityksen veteraaneilla, minulla ei ole äänittämisestä vuosien kokemusta. Tästä syystä uskon M10:n olevan minulle varsin oiva valinta. Pieni kokokin on etu, M10 kulkee helposti kaikkialle. Ympäristön äänien nauhoittamisen lisäksi voin käyttää sitä myös kuvaamisen yhteydessä tehtyjen haastattelujen äänittämiseen. Tähän sopiva kravattimikrofonikin löytyy jo valmiksi. Mikki kiinni haastateltavan paitaan ja M10 tämän taskuun. Synkan saa kohdalleen kameran nauhoittaman ääniraidan avulla.

Verkosta tilatessa usein haluaa tunkea samaan tilaukseen jotain muutakin, samalla toimituskululla. Ensin mietin M10:n kaveriksi mikrofoneja, mutta sitten tajusin että niitä on jo tarpeeksi. Sitten törmäsin sattumalta Sonyn MDR-7506-kuulokkeiden arvosteluun. Minua alkoi vähän nolottamaan. Olen työskennellyt pitkään vajaan 20 euron hintaisia Philipsin kuulokkeita käyttäen. Aina kun kuulokkeet hajoavat, ostan suurinpirtein tuon hintaluokan isot kuulokkeet valmistajalta jonka laatuun edes jossain määrin luotan. Tulee kuitenkin selväksi, että ulkona M10:llä nauhoittaessa ja dokumenttielokuvaa editoidessa tarvitsen laadukkaammat kuulokkeet. Rockwellin arvio saa minut vakuuttuneeksi, että kuulokkeista kannattaa maksaa n. 100 euroa. Tietysti kuulokkeisiin saisi upotettua rahaa enemmänkin, aivan kuten ammattitason äänityslaitteistoonkin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ero 20 euron ja 100 euron kuulokkeissa on suurempi kuin 100 ja 200 euron. Samantyyppistä sääntöä näyttää noudattavan tilaäänenkin standardit. Hifistelijä saattaa muistuttaa, että onhan myös tuo 7.1-tilaääni, mutta sen ero 5.1-tilaääneen on marginaalinen useimmille muille kuin hifisteille. Sen sijaan ero stereon ja 5.1-tilaäänen välillä on merkittävä — etenkin teatteriolosuhteissa.

UPS:n toimitussekoilujen jälkeen tänään sai vihdoin käsiini M10:n ja kuulokkeet. Niin vähän niitä olen ehtinyt käyttää, joten mitään varsinaista omaa arvioita en niistä ryhdy tässä vaiheessa kirjoittamaan. Palaan ehkä asiaan myöhemmin jonkinlaisen kirjoituksen muodossa. Ennen kuin lopetan tällä erää, heitän vielä pientä metapohdintaa. Ryhdyin kirjoittamaan tätä kirjoitusta osittain siksi, että huomasin tästä aiheesta olevan aika vähän tietoa suomeksi. Englanninkielisiä arvioita, vinkkejä, keskusteluja ynnä muuta riittää vaikka kuinka paljon. Niiden löytäminen voi kuitenkin olla sekä tuuripeliä, että aikaa vievää puuhaa. Toivonkin, että tämän kirjoituksen ja sen sisältämien linkkien avulla joku pääsee joskus etsinnöissään eteenpäin. Olen aika nihkeä maksamaan blogisteille yms. Donate-nappulan kautta, mutta toivon mukaan tämä blogikirjoitus saa edes vähän ”hyvän kiertämään” eteenpäin. Kunhan vähän olen päässyt paremmin sisään M10:n käyttöön, saatan lopulta sitä Donate-nappulaakin painaa Rockwellin sivuilla. Hän jos kuka on lahjoituksen ansainnut.

Vaikka aikaa ja resursseja minulla ei ollutkaan, sanottavaa aiheesta minulla oli (ja on) enemmän kuin tarpeeksi. Ehkäpä liikaakin — kilpailun voittanut pätkä toimii hyvin myös siksi, että siinä keskitytään aika selkeästi yhteen rajattuun asiaan. Oma työni on kaikkea muuta. Käsikirjoittaessa tuli vuodatettua vieläkin enemmän yhtä sun toista, mutta viimeistään leikkauspöydällä iso osa lensi roskakoriin.

Ylimääräistä päänvaivaa aiheutti musiikki. Aivan loppumetreillä selvisi, etten voi käyttää erään kaverini tekemää musiikkia koska hän kuuluu Teostoon. Tiesin kyllä, että kilpailun säännöt estävät Teostomusiikin käytön, mutta en osannut arvata kyseisen kuuluvan Teostoon. No, nyt tiedän kuinka siihen voi tosiaan kuulua aivan kuka hyvänsä musiikintekijä. Kun asia selvisi, alkoikin melkoinen sähellys ja ähellys. Itse asiassa en ole edes tälläkään hetkellä 100% varma ehtikö kilpailutyöni koskaan perille — kilpailutyöni kun lähti matkaan Espanjasta Suomeen. Toisaalta sillä ei ole väliä, koska vaikka tuomaristo ei olisikaan sitä nähnyt, ei se niin hyvä ollut että se olisi Direktiivikorjaamolle pärjännyt.

En kuitenkaan kadu osallistumistani kilpailuun. Se nimittäin herätti minut muutenkin selvittämään kaikkein tärkeimmän tämänhetkisen projektini tekijänoikeuksia. Karu totuus on, että jos aion koskaan julkaista dokumenttielokuvani Internetissä, siinä ei voi olla sekuntiakaan Teoston alaista musiikkia. Tai korkeintaan se sekunti — en ole varma mikä on riittävän lyhyt pätkä jotta se menisi sitaatista. Jos teostomusiikkia on, menetän käytännössä kyvyn hallinnoida elokuvaani. Musiikin tekijöille Teosto saattaa olla hyvä ja hyödyllinen järjestö, mutta minulle se on vain ongelma, koska se on jäänyt ajastaan jälkeen. Teosto hinnoittelee itsensä ulos Internetistä. Vähänkin aikaansa seuraavalle ihmiselle tuollainen on silkkaa typeryyttä, vanhanaikaisuutta, ahneutta tai mahdollisesti niitä kaikkia. Nyt joku siellä takarivissä itkee, kuinka olen paha piraatti joka haluaa "kaiken ilmaiseksi". En halua, vaan haluan itse asiassa sitä ihan mitä monet tekijänoikeusjärjestötkin haluavat. Minä vain haluan pitää tekijänoikeudet itselläni, enkä halua sotkea soppaan kärryiltä pudonneita järjestöjä. Kun minulla on dokumenttielokuvani tekijänoikeudet, voi itse päättää kuinka sen voi esimerkiksi julkaista ja esim. minkä Creative Commons-lisenssin haluan sille valita.

Olipa kilpailuun osallistumisesta toinenkin hyöty: suolsin (tai oksensin, tulkinnasta riippuen) kaikki Eurooppaan ja eurooppalaisuuteen liittyvät näkemykseni 5 minuutin videoon. Tämän seurauksena tajusin, että moiset asiat voin aika surutta heittää mäkeen dokumentistani jossa ne ovat enemmänkin tiellä. Sen teemat ovat aivan muualla. Onhan tämä tietysti vanha juttu: tekemällä välillä jotain muut saa perspektiiviä tekemiseensä. Kyllä, minun pitää opetella tiivistämään. Tämä Kasvot kohti Eurooppaa -pätkäni ei ehkä ollut paras tiivistys, mutta askel pitkällä matkalla kohti parempaa tiivistelyä ja fiilistelyä. Röh.

Kuvat: Wikimedia Commons

Nietzsche tuumi: ”askeetti tekee hyveestä pakon”. Tällä hän luultavasti tarkoitti sitä, kuinka hyvä päämäärä, hyve, menettää merkityksensä kun siitä tulee normi ― eli pakko. Kieltäymys esiintyy länsimaisten nykyihmisten toiminnassa jonkinlaisena askeesin versiona. On degrowth-ajattelua, kulutuskarkuruutta ja tietysti erilaisia kieltäymykseen perustuvia periaatteita absolutismista veganismiin. Tämä on nimenomaan vastakulttuuria. Suurin osa ihmisistä kuluttaa varsin paljon ― enemmän kuin ihmiskunnan historiassa koskaan. Länsimainen ihminen on tottunut kuluttamaan ja pitämään sitä itsestänselvyytenä. Näin myös syntyy vastakulttuuria jossa kieltäydytään kuluttamasta. Veganismi ruokavaliona on hyvä esimerkki kieltäymykseen perustuvasta ideologiasta ja vastakulttuurista. Nietzschen ajatusta mukaillen vegaaninen elämäntapa säilyisi hyveenä jos se olisi lähinnä positiivinen päämäärä johon pyritään kohtuuden rajoissa, välillä eläinkunnan tuotteita syöden. Veganismissa siitä kuitenkin tulee yleensä pakko, jossa koko idealogia perustuu täydelliseen kieltäymykseen ja sen perustelemiseen niin, että ruokakaupassa syynätään lisäaineluetteloita hyvinkin tarkkaan. Lisäaineista ruokiin päätyvät mitättömän pienet eläinperäiset ainesosat ovat usein peräisin hyönteisistä, jotka eivät edes liity eettisistä ongelmista usein esiin nostettuun tehotuotantoon. Mutta dogmi on dogmi ja sellainen on myös ajatus siitä, ettei mitään eläinkuntaan kuuluvaa tule syödä. Ihmisten itse tekemä eliöiden luokittelu otetaan siis kuin Jumalan sanana.

Ympäristön tuhoutuminen ja eläinten tehotuotantoon liittyvät ongelmat ovat tietysti käypä perustelu sille ihanteelle, että eläimiä tulisi syödä mahdollisimman vähän. Olen itsekin sitä mieltä, että länsimainen ihminen syö liikaa lihaa. Tehotuotannon ongelmiin tulee myös puuttua, enkä esimerkiksi itse syö siipikarjan lihaa kuin erittäin harvoin juuri siksi, että etenkin broilerit elävät tolkuttoman huonoissa oloissa. Minua suoraan sanottuna kuvottaa joskus netissä vastaan tuleva tamperelaisten kanansiipiin erikoistuneiden ravintoloiden hehkutus. Eipä niitä hotwingsejä mutustellessa kukaan halua ajatella, millaisissa oloissa nuo eläimet ovat olleet. Juhlapuheissa ja ajatuksissa ihminen korostaa eettisyyttä: tottahan toki eläimillä on oltava inhimilliset olot. Ruokapöydässä nuo ajatukset katovat jonnekin taivaan tuuliin, jottei minkäänlaista kognitiivista dissonanssia pääsisi ruokahalua hillitsemään. Ei siis ole ihme, että veganismi houkuttelee monia länsimaisia ihmisiä ― myös suomalaisia. Heidän ongelmansa on kuitenkin se, että hyveestä tulee pakko ja pakosta uskonto. Vegaani ajaa totaalista kieltäymystä, eikä vaikkapa sitä että ihmiset söisivät eettisempää eläinproteiinia ― vaikkapa hyönteisiä. Aasiassa hyönteisiä syöneenä toivon, että niiden syönti rantautuisi viimein länsimaihinkin. Hyvin valmistetut hyönteiset ovat herkullisia siinä missä katkaravutkin. Jälkimmäisiäkin pidettiin vuosikymmeniä sitten Suomessa niin inhottavina, ettei niitä tohdittu syöttää edes vangeille. Nyt ne ovat monien herkkua.

Ennen ihmiset söivät enemmän kasvisruokaa yksinkertaisesti siksi, ettei lihaan ollut yleensä ollut varaa. Monissa maissa on syöty paljon mm. linssi -ja papuruokia ja jokin kotieläimistä teurastettiin vain juhlia varten. Myös Japanissa Okinawan saarella, jossa elävät ihmiset ovat olleet maailman pitkäikäisimpiä, on syöty perinteisesti hyvin vähän lihaa. Vegaanien ihannekulttuuriksi sekään ei kuitenkaan käy, sillä kalaakin okinawalaiset söivät. Yksi vegaanien ongelma onkin, ettei maailmasta oikein löydy alkuperäiskansaa joka olisi elänyt täysin vegaanisesti. Vegaanien tavoite perustuukin yleensä teknologiakeskeiseen ja joskus myös äärimmäisen reduktionistiseen ”aine kuin aine”-ajatteluun, jossa teollisesti tuotetuilla lisäravinteilla on keskeinen rooli. Eläintuotteista täysin irtisanoutuvien vegaanien on uskottava vakaasti siihen, että ihan kaikki ravintoaineet imeytyvät ihmisen elimistöön yhtä hyvin pilleristä kuin niiden alkuperäisestä lähteestä. Muuten heidän ajattelultaan putoaa pohja. Se putoaa myös silloin kun ajatellaan, mitä tehdä pienen Bhutanin valtion vuoristossa asuvien ihmisten tapauksessa. He syövät vähän lihaa, mutta heille maitotuotteet ovat hyvin tärkeä osa ravintoa jonka saanti noilla alueella on muutenkin niukkaa. Olisiko edes ympäristön kannalta paras ratkaisu, että Bhutanin kotieläinten tuottama ravinto korvattaisiin vitamiinipillereillä joita kuljetettaisiin kärrypolkuja pitkin syrjäisiin kyliin asti? Ainakin se tekisi Bhutanilaiset täysin riippuvaisiksi muista maista. Toisaalta näin aika moni vegaani ajattelee Suomestakin: ruoka pitäisi tuottaa muualla ja kuljettaa pitkän matkan takaa Suomeen. Yllättävän monen kasvissyöjän arvostus lähiruokaa kohtaan on pyöreä nolla. Etenkin kaupungeissa on helppo ajatella noin. Toisaalta koko eläinoikeusliikettä laajemminkin koskee sama ongelma: millään ei ole itseisarvoa, paitsi kärsimyksen vähentämisellä. Näyttääkin siltä, että teknologiakeskeinen bioutilitarismi on ottanut niskalenkkiotteen eläinoikeusliikkeestä.

Vaikka ympäristöongelmat ja käytännön toteutukset sivuutettaisiin, tällainen kieltäymykseen perustuva idelogia jo itsessään sisältää rakenteellisen ongelman johon Nietzschekin tuli viitanneeksi. Vaikkapa veganismi toimii identiteettinä tasan niin kauan kuin se on vastakulttuuria. Moni länsimaalainen luulee myös pääsevänsä ulos identiteettimarketista valitsemalla kieltäymyksen, vaikka tosiasiassa hän tulee valinneeksi yhden marketin tuotteista siinä missä kuka tahansa muukin. Vegaani voi paheksua muita marketin tuotteita niiden valheellisuudesta ja harhaanjohtavista mielikuvista joilla niitä markkinoidaan. Samalla kuitenkin päädytään itse valitsemaan toinen ajan hengen mukainen tuote: veganismi. Sitäkin markkinoidaan väärillä mielikuvilla, kuten vaikkapa lupauksella siitä, että sen valitsemalla on täysin erillään maailmassa tapahtuvasta kärsimyksestä. Veganismi on tuote jota markkinoidaan mainoslauseella ”vegaanin omatunto on puhdas”, kuten taannoisessa HS:n Nyt-liitteessä kirjoitettiin. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä kärsimys on välttämätön osa elämää ja jokainen ihminen, koira ja kissakin elää enemmän tai vähemmän toisten elävien olentojen kustannuksella. Kanansiipiä syövä länsimaalainen pullasorsa työntää eläinten oikeudet pois mielestään häiritsemästä ruokailun ajaksi, jotta voisi säilyttää käsityksen itsestään hyvänä ihmisenä. Vegaani toimii pohjimmiltaan samoin: hän vain ostaa puhtaan omantunnon identiteettimarketista. Näin hän voi kuvitella olevansa sivussa kärsimyksestä, vaikka teollisuus, markkinointi, ruoan tuotanto ― ihan kaikki ― tuottaa sitä niin kauan kun on ylipäätään elämää. Buddhalaiset ymmärtävät tämän, kärsimyksen elämästä erottamattomana osana, julmuutta yhtään hyväksymättä, mutta monen materialismin marinoiman länsimaalaisen sitä on mahdotonta käsittää.

Kunhan pitää silmänsä auki, sitä voi törmätä zen-magiaan ihan missä tahansa!

Videoblogi jatkuu pienen tauon jälkeen. Olen ottanut tavoitteeksi tehdä ainakin 100 spontaania, nopealla aikataululla toteutettua videota joita blogimaisesti julkaisen. Sataan on tietysti vielä matkaa, mutta kuten kiinalaiset sanovat, pitkäkin matka alkaa ensimmäisellä askeleella. Tässä kolmannessa askeleessa on kuvattuna eilinen, 3.4.2013 tallennettu spontaani keskustelu. Aiheena on eläinoikeudet ja ennen kaikkea niitä ajavan Animalian linjanmuutos. En viitsi koko keskustelua tässä avata, mutta samasta aiheesta olen kirjoittanut aiemmin täällä. Kyse on utilitaristisen eläinoikeusliikkeen kritisoinnista jonka logiikalla mm. meidän Simpel-koiramme täytyisi palauttaa "kurjuudesta" ja "orjuudesta" tuonne jonnekin luontoon jossa sen ekologinen lokero odottaa. Simpelin palauttaminen luontoon kuitenkin ollut toistaiseksi vähän hankalaa, sillä mokoma elukka viihtyy vähän liiankin hyvin "hyväksikäytön" uhrina säännöllistä huomiota ja ruokaa nauttien. Mutta ehkäpä joku päivä!

Kuten vähän reilu viikko sitten kerroin, aloitin videoblogin. Teen siis välillä spontaaneja n. 5 minuutin videoita joissa kommentoin sen hetken tapahtumia tai mitä hyvänsä tuona hetkenä mieleen juolahtaakaan.

Nyt muuttokiireiden hellitettyä pääsin pyöräyttämään toisen videoblogaisun, joka on nähtävillä yllä. Toisin kuin ensimmäinen (alla), se on kuvattu videokameralla. Väline ei kuitenkaan ole tärkeässä roolissa kun näitä blogivideoita teen. Joskus teen kameralla, joskus läppärillä ja joskus ehkä jollain ihan muulla. Ihan sen mukaan mikä on mahdollista, mikä huvittaa ja mahdollisesti eturauhasta kutittaa.

Ensimmäinen videoblogaus saattoi jäädä vähän asunto-ongelmista vuodattamisen varjoon, joten laitoin sen tuohon alle siltä varalta, ettei sitä ole kaikki vielä ehtineet vilkaista. Uudempaa höpinää täältä Pontevedrasta on luvassa vielä tämän viikon aikana. Nythän on vasta maanantai. Pysykää kanavalla!

Joka tapauksessa vaihto-opiskelun ajalta minulle jäi jonkin verran kontakteja joita olen pyrkinyt hyödyntämään kun olen muuttanut Galiciaan uudelleen yhdessä vaimoni ja Simpel-koiran kanssa. Tuolloin vuosia sitten asuin Pontevedran keskustassa vuokralla solukämpässä, jonka omisti paikallinen tomera täti nimeltä Mercedes. Olisimme olleet vaimoni kanssa valmiita asumaan tuollaisessa asunnossa kahden hengen huoneessa koiramme kanssa, mutta harmillisesti koirat eivät ole tuollaisiin kimppakämppiin yleensä tervetulleita. Tosin on sanottava, ettei koirat ole täällä tervetulleita moneen muuhunkaan paikkaan. Meille tuli järkytyksenä mm. se, ettei yli 10kg koiria oteta enää juniin ja busseihinkaan. Se siitä matkustelusta Espanjan sisällä siis. Tätäkin kirjoitan tällä hetkellä n. 9 km päässä Pontevedran keskustasta siksi, ettei koiraystävällisiä hostelleja löydy helposti. Joskus on hyvä, ettei tiedä kaikkea etukäteen. Jos olisimme tienneet etukäteen Espanjassa vallitsevista koiriin liittyvistä rajoituksista, olisimme todennäköisesti jääneet Suomeen.

Miksi olemme asuneet hostellissa 1.3.2014 lähtien? Tarina on aika pitkä, mutta yritän kertoa sen parhaani mukaan. Kaikki alkoi siitä kun otin yhteyttä Mercedekseen kun olimme jo päättäneet muuttaa Pontevedraan. Hänen kanssaan on hyvin hankalaa puhua espanjaksi puhelimessa ja kielitaitoni oli varsinkin Suomessa hyvin ruosteessa, joten pyysin toista täällä Galiciassa asuvaa kaveria soittamaan Mercedekselle. Pyysin Sarayta kertomaan, että olemme aikeissa muuttaa opintojeni vuoksi ja etsimme siksi asuntoa Pontevedrasta. Asuntoa jossa myös koira saa asua. Aikaa ei ollut kovin paljon ja syksy on aikaa jolloin moni muukin etsii asuntoa. Olimme tyytyväisiä kun saimme kuulla Mercedeksen löytäneen meille asunnon Pontevedran keskustasta. Vuokraa pyydettiin aluksi 450 euroa, mutta ilmoitimme että se on meille aivan liikaa. Näin vuokra laski 400 euroon kuussa, mutta luulimme sen sisältävän ainakin lämmityskustannukset. Luulimme väärin. 400 euron lisäksi päälle tulivat lopulta vesi ja sähkölasku, joista jälkimmäinen paisui talvikautena hyvinkin suureksi onnettoman erityksen ja sähköllä toimivan lämpöpatterin vuoksi. Yksinkertaiset ikkunat ovat täällä toki sääntö eikä poikkeus. Sitä en kuitenkaan osannut odottaa, että ikkunan sulkemisen jälkeenkin ikkunan ja ulkoilman väliin jää sormenmentävä aukko. Aukkoon piti tunkea jotain eristävää ja peittää kaikki ikkunan pinnat ilmastointiteipillä. Asunto oli tästäkin huolimatta hyvin vetoisa. Tämä yhdessä ainoan lämmitystavan kanssa olikin sitten tosi ”mukava” yhdistelmä. Kaikki lämpö josta maksamme kalliisti sähkölaskussa karkaa mukavasti ulos vetoisasta asunnosta. Kiva.

Kaikki tuo oli kuitenkin vain pientä siihen mitä oli tulossa. Rakas naapurimme ryhtyi nimittäin pyörittämään yläpuolellamme jonkinlaista pesulaa. Mielestämme ei ole normaalia, että pyykkiä pestään lähes joka päivä ja joinain päivinä jopa kuusi tuntia tai kauemmin. Tuota jatkui yleensä viikkotolkulla ja pesukoneen 1,5h kestävä pesuohjelma teki metelillään kodistamme käytännössä asumiskelvottoman. Metelin volyymi ei ollut hirvittävän suuri, mutta tuo rakenteiden läpi resonoiva pörinä muistutti ikävällä tavalla poraamista ja onnistui aamuisin myös meidät herättämään. Ääni vertautuu hyvin vaikkapa jonkin instrumentin soittamiseen. Se ei ole ongelma jos se on satunnaista ja suhteellisen harvinaista, mutta jos sitä kuulee joka helvetin päivä ja joinain päivinä aivan koko ajan, siitä lähtee järki. Valitimme pesukoneen tuottamasta metelistä useampaankin otteeseen. Ensimmäisen kerran jätimme lapun naapurin oven eteen joulukuussa aatonaattona. Meidän on ulkomaalaisina helpompi ilmaista itseämme kirjoittamalla, sillä silloin voi rauhassa miettiä sanottavansa ja mahdollisesti tarkistaa sanoja, kirjoitusasua yms. Pyysimme kohteliaasti espanjaksi (omilla nimillämme) välttämään pyykinpesua aamuisin. Luulimme ongelman ratkenneen, koska naapuri noudatti neuvoa joulun ja uuden vuoden pyhäpäivien ajan. Sitten entisenlainen meno jatkui taas.

Nukkumaan mennessä ei voinut koskaan tietää herääkö seuraavana aamuna pesukoneen pörinään. Sama epävarmuus koski toisaalta iltaakin: kun palasin yliopistolta kotiin, emme voineet tietää saammeko ruokailla rauhassa 20-21.00 aikoihin. Tuohon aikaan naapuri tuli usein töistä ja pisti pesukoneen päälle samantien. Mikä tarkoitti taas 1,5 pörinää tasaisin väliajoin, aina kun pesukoneen sentrifugi otti enemmän kierroksia. Pesuohjelman päätyttyä saattoi alkaa uusi pesuohjelma, tai sitten ei. Epävarmuus olikin kaikkein pahinta. Joku muu päätti siitä mitä milloinkin voimme tehdä, emmekä voineet hallita itse omaa arkeamme. Olemme yöihmisiä, mikä tarkoittaa sitä että työskentelemme myös usein öisin ja nukumme pitkään. Välillä naapuri pesi pyykkiä koko viikonlopun ajan. Vaikka asunnossamme olisi asunut tavallisia, kahdeksantuntisia työpäiviä arkipäivisin tekeviä duunareita, olisi pörinä haitannut sellaisenkin viikonlopun viettoa. Eräänä aamuna helmikuussa saimme tarpeeksemme herättyämme pörinään ja kirjoitimme toisen lappusen, jonka tiputimme taas naapurin oven eteen. Valitimme lapussa naapurin TAAS pesseen pyykkiä aamulla ennen aamuyhdeksää. Naapurimme kirjoitti lyheyhkön vastauksen ja jätti sen meidän ovemme eteen. Siinä hän totesi kellon olleen ”vasta” yhdeksän, antaen ymmärtää sen olevan täysin normaali aika pestä pyykkiä. Hän kuitenkin selitteli muuten toimintaansa siihen tapaan, että hän selkeästi tiesi pesunsa haittaavan elämäämme ja tiedostaen sen, että hän pesee pyykkiä TODELLA usein. Ilmeisesti hän katsoi itsellään olevan oikeus pyörittää jonkinlaista pesulaa asunnossaan. Todellista syytä jatkuvaan pyykinpesuun emme ole koskaan saaneet tietää.

Helmikuussa kirjoitimme myös kolmannen lapun. Siinä kerroimme jo etsivämme uutta asuntoa naapurin pesukoneen takia ja totesimme, että asuntoon saattaa olla hyvin vaikea löytää vuokralaista joka hyväksyy tuollaisen toistuvan metelin. Tämän lapun teippasimme asunnon hissin peiliin. Lappu katosi hissistä melko nopeasti. Samana iltana naapurimme kävi myös koputtelemassa oveamme, mutta emme avanneet. Mitä me olisimme hänelle voineet selittää, kun ihmiset eivät useinkaan tule millään tavoin vastaan esimerkiksi puhumalla vähän hitaammin? Ajattelimme, että jäämme vain nanosekunnissa alakynteen kun naapuri tykittää äidinkieltään konekivääritahdilla niin, että tukka hulmuaa. Olemme myös muuttamassa joka tapauksessa paskaläävästä pois, eikä sitäkään naapuri voi mitenkään enää muuttaa. Seuraavana päivänä Mercedes soitti minulle. Naapuri oli ilmeisesti todella hermostunut siitä, että lappu oli jätetty julkisesti kaikkien nähtäville hissiin. Naapuri oli hermostunut jopa niin paljon, että otti yhteyttä Mercesiin joka hänkin papatti asiaa sellaisella tahdilla puhelimessa, että minun oli paikoin hyvin vaikea ymmärtää mitä hän yrittää sanoa. Sen verran kuitenkin ymmärsin, ettei hän voinut uskoa pesukoneen aiheuttavan meteliä ja että hän vakuutteli kerrostaloasunnossa asuvan ”kunnon ihmisiä”. Jep jep.

Kaikkein vittumaisinta tässä koko jupakassa olikin se, ettei edes meidän vuokraemäntä ottanut meitä vakavasti ja asettu heti paikallisen naapurin puolelle. Me ulkomaalaiset, jotka olimme metelistä jo pitkään kärsineet, olimme lähtökohtaisesti väärässä kun ”hyvä ihminen” närkästyy hissiin jätetystä lapusta. Selitin tilanteen ja pesukoneen aiheuttaman metelin historian seikkaperäisesti hyvin englantia ymmärtävälle Saraylle. Hän on tavallaan itsekin mamu, kotoisin Etelä-Amerikasta, mutta on toisaalta jo Galiciaan kotiutunut jo melko kauan aikaa sitten. Hän tuntui olevan ainoa paikallinen joka todella ymmärsi meitä. Syynä saattoi olla myös se, että hänkin joutuu työnsä vuoksi keskittymään ja ymmärtää mitä työrauha tarkoittaa. Kun vaimoni käännösprojektin deadline lähestyy, yläkerrassa pörisevä pesukone ei naurata yhtään. Muiden näkökulmasta meidän valitukset pyykinpesusta aamulla klo 9.00 rinnastuivat Erasmus-opiskelijan kitinään siitä kun ei saa nukkua rauhassa krapulaansa. Saray soitti pyynnöstämme Mercedekselle ja hänkin joutui puhumaan pitkään, ennen kuin Mercedes alkoi uskomaan, että meteli on ollut todellinen eikä se johdu jostain aivan muusta kuin pesukoneesta, kuten hän yritti jatkuvasti selittää. Naapuri itsekin oli selkeästi myöntänyt meille jättämässään lapussa, että hän pesee pyykkiä, joten oli hyvin outoa, ettei Mercedes voinut sitä uskoa. Mitähän naapuri oli mahtanut hänelle kertoa?

Asia alkoi painua jo vähän unholaan kun keskityimme pakkaamaan tavaroita muuttoa varten. Mercedes ehdotti, että hänen miehensä voi tulla jonain päivänä auton kanssa muuttoapuun. Emme kuitenkaan häneltä apua halunneet, koska voisimme jäädä kiitollisuuden velkaan henkilölle joka ei meitä pesukoneasiassakaan ymmärtänyt. Teimme muuton lopulta kokonaan itse helmikuun viimeisellä viikolla. Se onnistui yliopistolla olevan työtilani avulla. Yliopistolta sai myös lainaan ostoskärryjä, joilla kuljetimme noin 300-400m päässä olevasta asunnosta kaikki tavarat työtilaani. Tämän prosessin aikana törmäsimme rappukäytävässä sattumalta naiseen joka ilmoitti meidät nähdessään olevansa yläkerran naapuri. Arvelumme osoittautui oikeaksi: hän puhui espanjaa hyvin nopeasti yrittämättä yhtään helpottaa ymmärtämistämme. Hän tykkäsi korostaa kuinka hän haluaa ”selvittää asiat” kasvotusten ”cara a cara”. Tuo ”asioiden selvittäminen” tarkoitti hänen tapauksessaan kuitenkin vain oman näkemyksensä pakkosyöttöä, koska paikallisellahan on tietysti ”faktat”, eikä jollain Erasmus-opiskelijoilla joiksi hän meitäkin selkeästi luuli. Jos vastaava keskustelu olisi käyty Suomessa, olisi suomalainen puhunut ulkomaalaiselle englantia tai vähintään suomea sen verran selkeästi, että ulkomaalaisen on helppo ymmärtää. Mutta täällä Espanjassa ”hyvät” keskiluokkaiset ihmiset eivät selkeästikään ole yhtä vastaantulevia. Toivonkin, että suomalaiset osaisivat Suomessa toimia toisin ja tulevat paremmin maahanmuuttajia vastaan erilaisia ongelmatilanteita selvittäessään.

Kun tavarat saatiin 28.2.2014 viimeistä laatikkoa myöten yliopistolle, matkasimme kaikki kolme n. 9 km päähän tähän pienessä rannikkokylässä sijaitsevaan hostelliin. Bussiin, taksiin ja juniin kun ei koirilla ole asiaa, ei paljon muitakaan vaihtoehtoja ollut. Tai no, tietysti Mercedes olisi voinut meidät tänne heittää henkilöautolla. Mutta psykologisesti paljon parempi ratkaisu oli vain kävellä itse. Alunperin öitä oli varattu viisi, mutta emme saaneet asuntoa jota odottelimme jo kuukauden eräältä yksityiseltä vuokranantajalta. Jouduimme siis majoittumaan hostelliin pidempään. Eilen lopulta tärppäsi ja saimme kohtuullisen kerrostalokämpän lähes Pontevedran keskustasta. Ja mikä parasta, ylimmästä kerroksesta.

Videoblogaus Samieirasta/Combarrosta jonka kuvasin 6.3.2014. Videossa mainitaan, ettei kämppää ole, mutta se löytyikin seuraavana päivänä.

Asumme siis täällä Luoteis-Espanjassa Galician maakunnassa. Olemme täällä nykytaiteen maisterinopintojeni vuoksi. Vaimoni kävi jokin aika sitten Suomessa tapaamassa perhettään. Kun vaimoni palasi sieltä, hän totesi huomanneensa Suomessa olevan kaikenlaista kulttuuritarjontaa tarjolla ilmaiseksi. Sellaista on toki täällä Pontevedrassakin, mutta Suomessa monet näyttelyt ja konsertit eivät maksa mitään. Joihinkin museoihin pääsee ilmaiseksi tiettyinä päivinä viikossa. Joka tapauksessa tästä voisi syntyä sellainen harhaluulo, että suomalaiset ovat kovinkin kulttuuri -ja taideystävällisiä. Eivät ole. Oivan esimerkin suomalaisten nuivasta suhtautumisesta taiteeseen tarjoaa vaikkapa tämä Jari Parantaisen blogikirjoitus. Siinä hän luonnehtii taiteilijat laiskoiksi. Myös poliitikot ja yliopistotutkijat hän niputtaa samaan turhakemappiin, koska nämä tarvitsevat työrauhan joka on vain eufemismi laiskottelulle. Tästä päättelen, että Parantainen kuuluu siihen suurilukuiseen suomalaisten joukkoon, jotka kaikessa populismissaan haluaisivat ajaa alas yliopistojen ”turhat” oppiaineet. Näiden ”innovaattoreiden” Hyöty-Suomessa vaikkapa filosofian kaltaista humanistista huuhaata ei enää voi opiskella ilman meheviä lukukausimaksuja. Hyöty-Suomessa opiskellaan vain sellaista mistä on hyötyä - eli sitä minkä hyöty tiedetään tarkalleen etukäteen. Toisin sanoen vaelletaan tarkkaan toisten ihmisten piirtämien karttojen mukaan. Melko ironista, että tällaisesta maailmasta fantasioivat jopa yrittäjät. Mistä niitä paljon kaivattuja innovaatioita sitten tulee?

Ford tarjoaa toisenkin hyvän esimerkin. Hän nimittäin totesi, ettei mikään business kanna pitkälle jos sen ainoa tarkoitus on tuottaa rahaa. Uskon hänen tarkoittaneen sitä, että liikeidealla on oltava jokin muukin päämäärä, kuten ratkaista jokin asiakkaan ongelma. Tai vaikkapa tehdä jokin asia paremmin kuin muut. Tällaisessa onnistuminen tuottaa lopulta myös sitä rahaa. Maailma kuitenkin muuttuu: kilpailija voi ratkaista ongelman huomenna paremmin. Tästä syystä on oltava koko ajan varpaillaan ja pohdittava yhä uudelleen, kuinka ratkaista oman liiketoiminnan ongelmia. Joskus liiketoiminnan alaakin kannattaa vaihtaa. Nokiakin muutti painopistettään kumituotteista teleliikennetekniikkaan.

Nyt seuraakin jännittävä seikka: millä tieteenalalla ongelmien ratkaisu ja kysymysten asettelu ovat kaikkein keskeisintä? Einsten tuumi, että jos ongelman ratkaisuun on aikaa yksi tunti, hän käyttää 55 minuuttia löytääkseen oikean kysymyksen ja 5 minuuttia keksiäkseen siihen vastauksen. Näin Einstein tuli itse asiassa osoittaneeksi kuinka ”turhaa” filosofia on. Kuten Henry Ford ymmärsi, se ei ole turhaa. Toisin on Hyöty-Suomesta haaveilevien laita. He eivät usko mihinkään sellaiseen jonka hyötyä ei voi nähdä välittömästi etukäteen. Siispä rahoitus pois filosofialta ja taiteelta. Voiko suurempaa ajanhukkaa edes olla!

Laiskuudella ei ole Hyöty-Suomessa pienintäkään sijaa. Laiskureista pahimpia ovat tietysti taiteilijat, nuo lorvimisen ammattilaiset. Toisaalta eipä Hyöty-Suomessa ole kovin moni ahkerakaan. Se johtuu siitä, että ahkeruus on määritelty varsin äärimmäisesti. Tästäkin Parantainen tarjoaa hyvän esimerkin blogikirjoituksensa kommenteissa: 

”Mielestäni sellainen ihminen on ahkera, joka tekee tylsää työtä huonojen esimiesten simputtamana sitkeästi 40 vuotta putkeen. Esimerkiksi anoppivainaani oli sellainen. Hän myöhästyi koko uransa aikana töistä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla postiauto ajoi myrskyssä ojaan ja toisella kerralla hän sai sairaskohtaukseen”. 

Hyöty-Suomessa ihminen paiskii töitä, mutta tuntee silti suunnatonta riittämättömyyttä. Palkansaajalla tuo syntyy protestanttisen kulttuurin myötä luonnostaan. Työantantajan tahtiin tanssiva duunari laittaa vahingon kiertämään nuivimalla niitä jotka voivat toimia toisin. Yrittäjät ovat Suomessa friikkejä siksi, että yhteiskunta tekee heistä sellaisia. Täytyy olla käsittämättömän outo, että ryhtyy yrittäjäksi Suomen kaltaisessa maassa jossa vastuu toimeentulosta nähdään olevan yhteiskunnalla. Jos tällaisessa yhteiskunnassa vastuun ottaakin ihminen itse, se on lähestulkoon mielisairautta. Tuosta syystä kielikin on muotoutunut tällaiseksi: joka norminmukaisesta työjonosta poikkeaa, ”yrittää” jotain aivan käsittämätöntä, jotain mitä ennakoivasti kutsutaan ”yrittämiseksi”. Heh heh, saathan tuota yrittää, mutta yritykseksi se jääkin. Onko siis ihme, jos tässä ilmapiirissä niin kääntäjän, taiteilijan tai minkä tahansa tietotyöläisen työrauha on yrittäjälle ”laiskuutta”? Yrittäjä vain kierrättää nuivuutta jota on itse saanut ottaa vastaan työssä käyviltä suomalaisilta.

Jossain vaihtoehtotodellisuudessa voisi olla niin, että yrittäjät huomaisivat useimpien taiteilijoiden olevan samassa veneessä. Niin he ovatkin: molemmat ottavat riskejä pyrkiessään työllistämään itse itsensä. Valitettavasti suomalainen kulttuuri taitaa kuitenkin rohkaista enemmän Parantaisen harjoittamaan nuivimiseen. Sen sijaan, että suomalaisessa yhteiskunnassa marginaaliin ahdetut ryhmät lähtisivät puhaltamaan yhteen hiileen, ne ajautuvatkin sylkemään toinen toistensa päälle. Sitä tekevät myös taitelijat nuiviessaan kapitalismille sielunsa myyneitä yrittäjiä, kuvitellen samaan aikaan itse olevansa täysin markkinatalouden bordellin ulkopuolella. Tuota sirkusta on paikoin surullista seurata vierestä. Toisinkin voisi olla, mutta mihinpä koira karvoistaan pääsee. Tällaisiksi suomalaiset leivotaan jo peruskoulusta lähtien. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Kehitysvammaisiakin "tarvitaan", jotta vammattoman statuksenkin saanut, penaalin vähemmän terävä kynä voi ajatella "etten ole ainakaan tuollainen".  Ehkäpä taiteilijatkin ovat olemassa samasta syystä. Kehitysvammaisten nuiviminen on hyvin epäkorrektia, mutta taiteilijan nuiviminen on täysin hyväksyttävää kunhan siihen ryhtynyt on itse edes jotenkin pärjännyt, vaikkapa siis yrittäjä. Jossain toisessa todellisuudessa hyvin pärjänneen ei tarvitsisi tuollaiseen alentua, mutta Hyöty-Suomessa tarvitsee. Tästä syystä myös Hyöty-Suomi tarvitsee taiteilijoita, sanoipa Parantainen mitä tahansa.

Aluksi: tämä seikkailupeli on saatavilla verkosta ilmaiseksi. Sitä voi pelata myös vapaasti ladattavan ScummVM-emulaattorin avulla jonka saa täältä. Samalta sivustolta voit ladata myös Beneath a Steel Skyn pelitiedostot. Pelin saa ilmaiseksi myös Good Old Games-sivustolta. Se edellyttää tunnuksen luomista, mutta sekään ei maksa mitään.

Tässä arviossa ei ole juonipaljastuksia.

90-luku oli point & click-tyyppisten seikkailupelien kulta-aikaa. Kasvoin itsekin Sierran, LucasArtsin, Westwoodin ja monien muiden peliyhtiöiden pelien parissa. Näiden tarinavetoisten pelien pelaaminen edellytti edes auttavaa englannin kielen taitoa. Niinpä sanavarasto karttui väkisinkin pelatessa. Mikäpä  onkaan parempi tapa oppia kieltä kuin jonkin tekemisen ohessa, ilman että edes ajattelee opiskelevansa. Kaikki pelit eivät tietenkään vieneet samalla tavalla tarinoiden maailmaan. Ei kukaan pelannut vaikkapa Doomia tarinan vuoksi - sen kiinnostavuus liittyi johonkin aivan muuhun. Point & click-tyyppiset seikkailupelit muistuttavatkin enemmän elokuvia. Hyvää seikkailupeliä ja elokuvaa yhdistää hyvä, kiinnostava tarina. Hyvä esimerkki tällaisesta seikkailupelistä on vuonna 1995 julkaistu Beneath a Steel Sky. Se on sarjakuvapiirtäjä Dave Gibbonsin ja pelisuunnittelija Charles Cecilin yhteistyön tulos. Englantilainen Gibbons on tunnettu mm. Alan Mooren käsikirjoittaman Watchmen-teoksen piirtäjänä. Myöskin englantilainen Cecil on taas pelisuunnittelija joka vastasi Revolution Softwaren ensimmäisen seikkailupelin, Lure of the Temptress:n suunnittelusta ja käsikirjoituksesta. Watchmen-sarjakuvan fanina hän oli jo pitkään haaveillut yhteisestä projektista Gibbonsin kanssa. Näin Beneath a Steel Sky sai alkunsa. Gibbons vaikutti eniten pelin graafiseen ilmeeseen, mutta hän oli mukana myös muiden osa-alueiden suunnittelussa. 

Peli sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen, jossa maailma on jostain syystä hyvin saastunut. Australiassa valtioiden virkaa toimittavat kaupunkivaltiot jotka käyvät ”ekonomista sotaa” toisiansa vastaan. Kaupunkien ulkopuolella on asuinkelvottomana pidetty aavikko, ”the Gap”, jossa päähenkilö Robert Foster asuu. Hän joutui aavikolle lapsena helikopterionnettomuuden vuoksi. Kaikki muut menehtyivät onnettomuudessa, mukaanlukien Robertin äiti. Aavikolla asuva alkuperäiskansa otti Robertin omakseen ja antoi tälle myöhemmin sukunimeksi Foster samannimisen oluen mukaan. Robertin alkuperäistä sukunimeä ei ollut kenenkän tiedossa. Jotkut kuitenkin pitävät Robertia tärkeänä henkilönä. Pelin alkuintrossa näytetään, kuinka Union City-kaupungin turvallisuusjoukot tulevat etsimään häntä aavikolle asti. Robert ymmärtää, ettei pakeneminen ole mahdollista ja lähtee miesten mukana kopterilla kaupunkiin. Tapahtuu uusi onnettomuus ja kopteri syöksyy kaupungin yläosissa sijaitsevaan katuun. Robert onnistuu pakenemaan turvallisuusmiehet perässään. Tästä peli alkaa. Asetelma on mainio siksikin, että kaupunki on pelaajalle käytännössä yhtä tuntematon Robertille joka ei muista mitään lapsuudestaan. Aivan yksin hänen ei kuitenkaan tarvitse seikkaila: hänellä on mukanaan aavikolla rakantamansa Joey-robotin piirilevy, jolle löytyy metallikeho jo pelin alkumetreillä. Robertin ja Joeyn dialogi onkin usein hauskaa seurattavaa. Pelkkä statisti Joey ei kuitenkaan ole, vaan hänen apuaan tarvitaan useammankin ongelman ratkaisussa.

Vielä 90-luvulla en tullut miettineeksi missä maassa peli on tehty. Nyt paljon myöhemmin huomaan paljon helpommin pieniä, mutta merkittäviä yksityiskohtia jotka erottavat tämän brittien tekemän pelin amerikkalaisista vastineista. 90-luvulla seikkailupelien kulta-aikana ylivoimaisesti suurin osa peleistä tuli Yhdysvalloista. Amerikkalaiset seikkailupelit olivat usein aika kepeitä, varsinkin LucasArtsin slapstick-huumoria pursuvat pelit jotka eivät usein ottaneet itseäänkään mitenkään vakavasti. Sanon tämän kaikella kunnioituksella kyseisiä pelejä kohtaan, enkä mitenkään arvottaen. Poikkeuksiakin oli, kuten The Dig, jonka astetta vakavampi juoni oli peräisin Steven Spielbergin toteutumattomasta projektista. Joka tapauksessa Beneath a Steel Sky eroaa monista aikansa seikkailupeleistä siten, että siinä yhdistyy huumori ja vakavasti otettava, elokuvaankin kelpaava tarina. Peli on myös selkeästi tehty aikuisille ja se näkyy myös huumorissa. Tämä näkyy etenkin dialogissa ja vaikkapa siinä millaisia kuvia on plastiikkakirurgin odotushuoneen seinällä. Olisi vaikea kuvitella löytävänsä paljaat rinnat ja takapuolen amerikkalaisten tekemästä 90-luvun seikkailupelistä. Vaikka Yhdistynyt Kuningaskunta onkin omanlaisensa saarivaltio omassa pikku kuplassaan, tästä brittien pelistä löytyy silti eurooppalaisia vaikutteita enemmän kuin amerikkalaisista peleistä.

Pelin sisältämästä huumorista huolimatta (joka on paikoin melko rivoa ja mustaa) pelin pääjuoni on varsin vakava ja pohdiskeleva. Tarkoitan pohdiskelulla samantyyppistä sci-fi asetelmaa mikä löytyy vaikkapa elokuvasta Blade Runner. Sen ja tämän pelin fiktiivinen maailma on toki kovin toisenlainen kuin todellisuus jota elämme, mutta teemat ovat ikuisia koskettaen myös tätä aikaa. Beneath a Steel Skyn maailma tuntuu varsin persoonalliselta myös siksi, että se on jonkinlainen yhdistelmä steam-punkia ja William Gibson-henkistä cyberpunk-scifiä. Kaupungin yläosissa on paljon mekaanisia koneita, putkistoja, höyryä ja savua. Tämän kaiken seassa jokseenkin saumattomasti on myös LINC-päätteitä, joiden avulla pelaaja voi päästä kaupungin tietoverkkoon. LINC tarkoittaa myös keinoälyä joka on suunniteltu auttamaan kaupungin hallinnoinnissa, kuten mm. turvallisuuden järjestämisessä. Pelissä päästään myös LINC-space-virtuaalitodellisuuteen jossa pelimaailma on astetta abstraktimpi visualisaatio tietoverkon todellisuudesta. Siellä pelaajalla ei olekaan enää mukanaan fyysisen todellisuuden esineitä vaan erilaisia symboleita joiden avulla ratkaistaan virtuaalitodellisuudessa sijaitsevia ongelmia. Tämä osio pelistä tuntui 90-luvulla kaikkein kiehtovimmalta. Toisaalta se oli myös kaikkein rasittavin. Osa ongelmista oli varsin haastavia ratkaista, minkä vuoksi LINC-space tuli välillä liiankin tutuksi. Eikä asiaa auttanut musiikki joka alkoi nopeasti ärsyttämään. Muuten pelin musiikeissa ei ole moitittavaa. Virtuaalitodellisuudessa soiva renkutus olisi vain saanut olla parempi juuri siksi, että siellä tulee viettyä niin paljon aikaa. Ainakin ScummVM:llä peliä voi pelata myös niin, että alkuperäiset MIDI-musiikit korvataan erillisillä tiedostoilla. Ainakin James Woodcock on tehnyt vaihtoehtoisen musiikkiraidan jonka voi ladata täältä. Itse kuitenkin pelasin pelin läpi alkuperäisillä musiikeilla jo silkan retroviehätyksen vuoksi.

Seikkailupelejä voikin pelata kahdella tavalla, tai niiden jonkinlaisella yhdistelmällä. Jos haluaa perehtyä tarinaan ja kokee ongelmanratkaisun lähinnä vain riesana, voi juosta pelin läpi käyttäen verkosta löytyviä läpipeluuohjeita. Tämän huonona puolena on se, että lopputekstit voivat tulla vastaan turhankin aikaisin. Silloin toteamus ”olipa se lyhyt” on osittain pelaajan itsensä vika, sillä seikkailupelejä ei yleensä suunnitella pelattavaksi tällä tavoin. Tavoite yleensä on, että pelaaja pyrkii yrityksen ja erehdyksen kautta pääsemään itse pelissä eteenpäin. Näin pelaaja saa myös erilaisen onnistumisen tunteen kuin lukiessaan ratkaisut jostain muualta. Toinen ääripää onkin puritaaninen kieltäytyminen läpipeluuohjeista ja pyrkimys pelata peli läpi täysin omin neuvoin. Tämä voi olla suhteellisen helppoakin jos on pelannut pelin läpi joskus aikaisemmin. Itse pyrin tämän suhteen kompromissiin: ensisijaisesti etenen ilman ohjeita, mutta jos jään pitkäksi ajaksi johonkin jumiin, selvitän kuinka tuosta kohdasta pääsee eteenpäin. Enkä lue ohjeista yhtään enempää vaan jatkan sen jälkeen itse. Tämän metodin hyvänä puolena on myös se, että tulee kokeiltua kaikenlaista mikä ei ole pelin läpäisyn kannalta välttämätöntä. Myös Beneath a Steel Sky tarjoaa jonkin verran hauskaa dialogia ja Robertin kommentteja, joihin ei törmää jos juoksee pelin nopeasti läpi ohjeiden avulla.

Kuten alussa jo kerroin, peli on tosiaan saatavilla ilmaiseksi ja täysin luvallisesti. ScummVM-emulaattorin avulla pelin saa pyörimään vaikkapa Android-kännykkään. Pelistä on myös julkaistu Remastered-versio Applen iOS-järjestelmälle. Muutaman euron maksava versio sisältää enemmän Gibbonsin taidetta. Ilmeisesti myös pelin  taidetta on muutenkin retusoitu: Gibbonsin taide skannattiin aikoinaan 16 miljoonalla värillä 1000 x 1000px resoluutiolla, mutta 90-luvun laitevaatimusten vuoksi lopullisen pelin resoluutio oli 320x200 pikseliä 256 värillä. Enempää en osaa sanoa Remastered-versiosta, sillä olen pelannut vain ilmaista versiota jonka voi ladata ScummVM-sivustolta. Voin joka tapauksessa suositella peliä kaikille seikkailupelistä pitäville.

P.S.

90-luvulla riitti vielä englannissa painimista. Nykyisin pyrin löytämään vanhoista seikkailupeleistä espanjankieliset versiot laajentaakseni kyseisen kielen sanavarastoa samalla periaatteella kuin 90-luvulla opin englantia pelejä pelaten. Jos englannintaitosi on mielestäsi jo varsin hyvä, suosittelen vaihtamaan ScummVM:n asetuksista tekstikieleksi vaikkapa saksan, ranskan, espanjan tai portugalin. Pelin puheet pysyvät englanninkielisenä, mutta kaikki tekstit kuten dialogit, objekti ynnä muut vaihtuvat valituksi kieleksi. Fun!

Kirjoitin tällä viikolla englanniksi ”talentista” nimeltä Chris Bores. Vaikka kyseessä onkin yhtä hauska heppu kuin Ed Wood, en viitsi kirjoittaa hänestä suomeksi. Sen sijaan jatkan suomeksi siitä mihin kyseisen kirjoituksen lopussa päädyn. Bores on hyvä esimerkki YouTubessa katsojia keräävästä videotuottajasta joka kyllä osaa teknisen puolen, mutta eipä juuri muuta. Mielestäni tämä on laajempi ajan henki: keskittyminen teknisiin ominaisuuksiin ja välineen palvontaan. Erityisen hyvin tämä näkyy valokuvauksesta ja videokuvauksesta kiinnostuneiden keskuudessa.

Taikausko ja teknologia mielletään usein jotenkin toisensa poissulkevina asioina. Tekniikkaa innokkaasti käyttävä ihminen on ikään kuin astunut rationaaliseen ”tieteen maailmaan” kaikenlaisen huuhaan ulkopuolelle. Onhan juuri tiede tehnyt mahdolliseksi televisiot, tietokoneet, kännykät, tabletit ynnä muut keksinnöt. Ehkä näin ihmisille muodostuu jonkinlainen ajatus siitä, ettei noihin välineisiin liity mitään taianomaista. Ei liitykään, jos ajatellaan pelkästään niiden toimintaa. Länsimainen ihminen tietää, kuinka kaikki laitteen toiminta on selitettävissä, vaikka ei nyt itse jaksaisikaan perehtyä teknisiin yksityiskohtiin sen tarkemmin. Puhelimessa tai tabletissa ei ole henkiä sen enempää kuin radion sisällä pieniä puhuvia ihmisiä. On kuitenkin hätiköityä tehdä tästä sellainen johtopäätös, etteikö länsimaalainen ihminen voisi suhtautua laitteisiinsa jossain määrin samaan tapaan kuin esi-isämme suhtautuivat tuhansia vuosia sitten nahasta ja luusta tehtyihin taikakaluihin. On tietysti houkuttelevaa ajatella, että 2010-luvun ”uusi ihminen” on päässyt tällaisesta tyystin eroon. Jotain kuitenkin kertonee se, kuinka nykyihmisenkin hauta-arkkuihin laitetaan kännyköitä. Ehkäpä emme olekaan niin kauhean erilaisia kuin muinaiset egyptiläiset, vaikka kovasti koitamme itsellemme niin uskotella.

Varsinkin tietotekniikan kehitys on muuttanut paljon. Ensin musiikkialalla alkoi tapahtua: tuli koko ajan helpommaksi tuottaa korkealaatuista musiikkia kotikonstein pienellä budjetilla. Tietysti ammattistudioilla on yhä paikkansa ja paljon riippuu musiikin lajista, mutta ymmärtänette silti mitä tarkoitan. Sama on tapahtunut valokuvalle ja videolle: digitaalitekniikan myötä laitteet ovat halventuneet merkittävästi. Tietysti 1000 € kamera eroaa edelleen 10 000 € kamerasta. Muutos on kuitenkin tapahtunut siellä halvemmassa päässä: 1000 eurolla on saanut vuosi vuodelta teknisesti tasokkaamman laitteen. Esimerkiksi itse olen kuvannut lukuisia kaupallisiakin töitä Canon HV20-videokameralla jonka ostin Huuto.netistä käytettynä vuonna 2008. HV20 on tavallisille kuluttajille tarkoitettu ns. consumer-malli, mutta osaavissa käsissä sillä on tehty kokonaisia elokuvia. Ei siis ole sattumaa, että Kuntsikin kehui kameraa arviossaan, mikä vaikutti paljon ostopäätökseeni. HV20 palvelee minua hyvin vielä tänäkin päivänä. Tässä yksi esimerkkivideo.

Keskiaikaisen legendan mukaan keihäs jolla roomalainen Longinus lävisti Jeesuksen on taikaesine joka antaa kantajalleen voittamattomuuden. 2010-luvulla yllättävän moni uskoo vähintään alitajuisesti siihen, kuinka hienon kameran omistaminen tuo omistajansa lähemmäksi taitureiden kerhoa. Tästä välinepalvonnasta on kirjoittanut myös yhteiskunnallinen ajattelija Lasse Nordlund. Yksinkertaistetusti se tarkoittaa sitä, että ihminen kuvittelee saavansa lahjakkuuden, ilmaisukyvyn ja/tai ”talentin” käyttämällä jotain tiettyä työkalua. Olen joskus pohtinut, miksi sarjakuvapiirtäjät eivät yleensä suhtaudu samaan tapaan piirustusvälineisiin. Niistä kyllä keskustellaan, mutta ne eivät ole samalla tavalla keskiössä kuin tekninen kameraporno valokuvia ja videoita kuvaavien keskuudessa. Luulen tämän johtuvan siitä, että piirustusvälineet eivät yleensä ole kovinkaan suuria teknologian (ooh!) saavutuksia (jos piirtolevyjä ei lasketa). Teknologiassa on oma taikansa: uutuuttaan kiiltävä kamera tuottaa omistajalleen innostusta samaan tapaan kuin jännittävä lelurobotti lapselle. Tietysti sarjakuva on ilmaisumuotona myös erilainen. Ratkaisevassa roolissa on tarina ja tarinankerronta. Toisaalta, eikö tällaisilla asioilla ole merkitystä myös valokuvissa ja videoissa? Monet vaikuttavat valokuvat, videot ja elokuvat kertovat jotain tarinaa. Ehkäpä tähän ei kiinnitetä huomiota yhtä paljon, koska väline itsessään tarjoaa niin paljon asioita joista on helppo käydä pintapuolista keskustelua. Näin valokuvaus ja videokuvaus muuttuu helpommin välineurheiluksi.

Enhän tietenkään kiistä, etteikö siinä olisi selvä ero kuvaatko vanhalla kännykällä vai kalliilla järjestelmäkameralla. Hyvä kamera ei kuitenkaan tuo eteesi aiheita eikä se tarjoa näkökulmaa. Kykyä havannoida ympäristöä ei voi ostaa kaupasta. Sitä voi kyllä opiskella niin itsenäisesti kuin jonkin koulun avulla, mutta se vie aikaa. Itsekin olen kulkenut aika pitkän matkan siitä kun videokuvaamiseni aloitin. En kehtaa enää katsella ensimmäisellä videokamerallani kuvaamaani epämääräistä sähellystä. Sen kuvaaminen oli kuitenkin tarpeen, jotta minulle kehittyi ajan myötä jonkinlaista silmää sille mikä on hyvää materiaalia. Digiaikana ihmiset hukkuvat huonoihin ja keskinkertaisiin valokuviin ja videklippeihin. Eikä ole helppoa arvioida itse tallennetua kuvaa, koska siihen suhtautuu helposti taikauskoisesti. Ihan vain siksi, että oli itse paikalla. Tästä syystä ne lomakuvatkin tuntuvat itsestä niin hienoilta. Näin ajattelin pitkään itsekin omista videoistani. Jos HV20 olisi ollut ensimmäinen kamerani, olisi vähintään 20 ensimmäistä kasettia ollut lähes pelkkää paskaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sitä olisi pitänyt kuvata. On kuvattava tarpeeksi paskaa, jotta tulisi jotain hyvääkin. Ja ennen kaikkea kehittääkseen omaa käsitystään siitä millainen materiaali on hyvää. Tässä mielessä sarjakuvien piirtäminen on aika samanlaista. Siinäkin auttaa kummasti piirtää sata paskaa ruutua. Niistä jokunen on sitten ihan hyvä. Ehkä sarjakuvapiirtäjät ymmärtävät tämän toisinaan paremmin, kun teknologian kyljessä kulkeva taikausko ei houkuttele samoille harhapoluille.

About two or three years ago I was thinking about making an episode of Discasting about Chris Bores, also known as Irate Gamer. For anyone who don’t know, Discasting is my own web show that is currently on hiatus. Never the less, I was thinking about doing ”review” of Bores because it could work as an episode of Trash Hour. Eventually I gave up the idea because it's difficult to make interesting video about him. Or at least anything fresh; the net is already full of parodies of him and I don’t want to walk down that path. I did think though that I could write an article or a blog post about him. But I never had a chance, because I didn’t have any blog at the time. Now I do and here I am writing about this particular looser. Which makes me looser too. Otherwise I wouldn’t write about him in the first place. This is your last warning: turn back while you still can! You can do something else and completely forget who Chris Bores and return to the happy world of winners.

Okay, you’re SO BORED (what an astonishingly creative pun!) that you decided to continue reading. If you are just as sad boresvoyer as I am, you can read lots of things from Irate gamer sucks-blog which has more in-depth information about his whereabouts. But I tell you a secret: it’s not entirely true that Bores is ONLY a looser, a piece of shit and/or similarly pejoratively sucky, pitiful person. He’s not because he has inspired thousands of people to read through forums, discussions and his existence is already left mark in the gallery of Internet memes. Bores is often silly, stupid and god damn annoying, but he is not uninspiring. Far from it! He may have some utter un-charisma and godly goofiness, but the guy is also pure gold if you appreciate camp at least a little bit. He has not done everything wrong. In fact, I think he has done everything wrong in the right way which has made him the person gaming geeks whine about. Hell, even I have a lot of important things to do here in Spain while I’m studying a master degree in contemporary art, but instead of those far more important things I write about Chris Bores! His magic affects me over the Atlantic Sea!

The tragedy comes from the fact that he quite obviously isn’t aware of his magic himself, or at least the nature of his magic. Since from the beginning it was apparent how Bores is trying to do EXACTLY the same thing as James Rolfe, aka Angry Video Game Nerd. Sure, there is a lot of different reviewers who have been inspired by AVGN (me too!), but on Bores case it’s not just that. He mimics almost everything that AVGN does, trying to tap from the stream of gamers that adore AVGN. Bores seems to think that you can copy format like AVGN like a recipe. AVGN does that, I do that too! AVGN says ”Shitload of fuck” so I say it too! That must make me as famous as AVGN! However, publicly Bores has denied all the accusations like this and/or removed such comments from his YouTube account. But here’s a twist: he DID admit his ”admiration” to AVGN via personal message on YouTube. Bores didn’t know though, that AVGN’s YouTube account is not managed by James Rolfe himself but his friend Mike. He eventually posted Bores’ message on the forum of ScrewAttack. And here you go, you can read the rest from here.

Bores has inspired some people to do pretty funny parodies of his mannerisms. This is a one good example. It makes fun of Bores’ tendency to have unfunny ”guests” on his reviews, his way to complain things that don’t make much sense (it’s not the same as nitpicking, it’s just plain stupid) and more. However, I personally like the most parody by Linkara, well known comic reviewer of TGWTG. He reviews Mighty Morphin Power Rangers comic by stockpiling cliches of Irate Gamer reviews at the same time.

Among this sort of ”entertainment” (and/or torture) my all time favorite is Bores' own ”traveling show”, Chris & Scottie Road Trip. WARNING: what you see you cannot unsee. The very first Chris & Scottie Road Trip episode is here and also embedded below.

You didn’t find the first one funny? Was it REALLY awful? Well it is! But here’s the biggest thing: the first version was something that Bores himself was unsatisfied. Later on he decided to continue the series but do it ”better”. On July 10, 2008 (which happens to be my birthday, what a magnificent present this is!) he put the second one online with following description:

"Back after 3 years with a brand New Episode! The Roadtrip Episodes will be posted every couple of months or so to sort of break the monotony of Game reviewing. So if you enjoy this stuff, more is on the way, if not, then just keep watching the game reviews. Plenty of those coming soon!"

Here is the second one, also embedded below.

A small reminder: this second episode was IMPROVED by Bores. Think about it - IMPROVED! This is why I absolutely love this HORRIBLE PIECE OF SHIT! It clearly demonstrates how Bores don’t see the problem on content: script, acting, jokes and such. He really did improve sound quality and matte effects with green screen, but he didn’t have any clue what was REALLY the problem. That makes him Ed Wood of game reviewers. If Wood would have had Adobe After Effects and all the other modern tools of video production, it wouldn’t save any of his movies from being bad. They would still remain as crappy as hell. 

It’s psychologically very dangerous to spend a lot time with Bores’ work (like you have by reading this post) without finding at least some acceptable reason for it. You can calm your subconscious by finding a lesson, something you can learn from. Here it is: not only Bores think that owning a videocamera, editing software or whatnot makes you really good. Bores is excellent proof that even mastering technical aspects of video production (he can use After Effects, no doubts about that) won’t save you from deep pits of utter, unwanted campiness. This is common problem on all free content of the net. Technology has indeed democratized video production just like it has music production, but you still need some talent, some originality, some ideas and some jokes that actually work. And in a way, Bores fails on those so badly, taking unoriginal goofiness so far that it becomes hilariously entertaining.

Or torture.

P.S. On July 12, 2008 Bores published Chris and Scottie Road Trip EP 2 Bloopers. FUN!

Pidin esitelmäni Kalervo Palsan retrospektiivisestä näyttelystä Kiasmassa 2002-2003. On varmaan sanomattakin selvää, että pidän Palsan taiteesta hyvin paljon. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy valintaan. Palsan avulla on helppo romuttaa lähes mikä tahansa stereotypia suomalaisesta taiteesta. Pohjoismaat mielletään täällä Espanjassakin pääosin myönteisessä valossa, rauhan, hiljaisuuden ja korkean teknologian kehtona jossa ihmisten on hyvä olla ja elää. Palsan työt näyttävät suomalaisesta kulttuurista aivan toisenlaisen puolen. Ahdistus, itsemurhan haudonta, seksuaalinen turhautuminen, kuolema. Siinä joitain Palsan töiden keskeisiä teemoja. Jotkut espanjalaiset ovat kyllä kuulleet, että Suomessa tehdään melko paljon itsemurhia. Mitä se tarkoittaa ja mistä se johtuu, on taas asia johon monen suomalaisenkaan on vaikea vastata yksiselitteisesti. Tästäkin syystä Palsan työt ovat tärkeitä. Niiden avulla voi kaivautua suomalaisen mielenmaiseman pimeällä puolelle tavalla johon taitavinkaan terapeutti ei tule koskaan kykenemään.

Perehdyin esitelmääni varten Palsan töihin pitkän tauon jälkeen. Luin paljon hänestä kirjoitettuja tekstejä ja tutuistuin hänen tuotantoonsa. Koska Palsa teki varsin lyhyeksi jääneestä elämästään huolimatta töitä todella paljon, niitä selaamalla löytää usein aina jotakin uutta. Tällä kertaa minut sai miettimään tämä piirros: 

Kuva palautti mieleeni Palsan sarjakuva-albumin Eläkeläinen muistelee, jonka luin viimeksi Limingan taidekoulussa noin 10 vuotta sitten. Silloin minäkin sen luin, koska olihan siitä kuullut puhuttavan aika paljon. Jos joku haluaa sen lukea, sitä tietääkseni löytyy monista kirjastoista. Mutta: sitä on kysyttävä henkilökunnalta erikseen. Sarjakuvahyllyyn se ei sattuneesta syystä tule koskaan pääsemään.

Kiteytetysti sarjakuva kertoo eläkeläisestä joka muistelee erilaisten irstailujen ja moraalittomuuksien värittämää elämäänsä. Sarjakuvaan on sisällytetty kutakuinkin kaikki kuviteltavissa olevat perversiot. Tämä on usein suurin syy siihen, miksi etenkin nuoret miehet haluavat sen lukea. Siistiä, sairasta menoa, öhö hö höö! Tämäntyyppinen oli minunkin lähestymistapa vähän yli parikymppisenä miehenä. Yllätyin kuitenkin, kun Palsan sarjakuva osoittautuikin paljon suuremmaksi ja tarkemmin pohdituksi kokonaisuudeksi. Edellä kuvailemani, pornografisten irstailuelementtien korostamisen vuoksi monet naiset jättävät albumin helposti lukematta. Mikä on sääli. Tilanne on ehkä vähän sama kuin Fight Club-elokuvan tapauksessa. Tuota David Fincherin ohjaamaa mainiota elokuvaa moni erehtyy luulemaan testosteronia tihkuvaksi, aivottomaksi tappeluelokuvaksi joka on siten vain lähinnä ”miesten juttu”. Fight Club ja Palsan sarjakuva molemmat ovat kuitenkin erittäin yhteiskuntakriittisiä teoksia. Tämän havaitakseen on vain kyettävä näkemään rujon ja groteskin kehyksen lävitse.

Palataan ulostavaan missiin. Sen näkeminen Palsan töitä selatessa muistutti minua juurikin Palsan yhteiskuntakriittiikistä. Näyttämällä missin ulostavan, Palsa riisuu siltä kaiken sen statuksen minkä yhteiskunta on missille antanut. Pöntöllä istuva missi on revitty takaisin samalle tasolle kuin kaikki muutkin ihmiset. Pöntöllä istuva missi ei olekaan enää se lehtijutuista ja televisiosta tuttu puolijumala, ihmisten ihailun kohde.

Palsa ei ehtinyt nähdä Neuvostoliiton hajoamista ja rautaesiriipun romahtamista. Tästä huolimatta hänen kritiikkinsä porvaristoa kohtaan vaikuttaa hyvin samantyyppiseltä kuin Luis Buñuelilla. Kun 70-luvun vasemmisto ja etenkin kommunistit puhuivat työväestä ja yhteiskuntaluokista, Palsa keskittyy enemmän kyseenalaistamaan porvarillisia näytelmiä. Tämä on kestänyt aikaa yhtä paljon kuin Buñuelin porvaristoon kohdistama piikittely. Kommunistillekin kelpaa porvarillinen missikisanäytelmä, kunhan kisa on kommunistien järjestämä ja missit edustavat kommunistista "uutta ihmistä". Palsan lähestymiskulmaa voi pitää hyvinkin poikkeuksellisena, kun ottaa huomioon Suomen tuolloisen geopoliittisen tilanteen. Paavo Väyrynen teki väitöskirjan Neuvostoliiton pysyvyydestä, mutta Palsa piirsi ulostavan missin. Väyrysen väitöskirjan haluaa varmastikin unohtaa myös Väyrynen itse, mutta Palsan teoksen viesti toimii vielä tänäkin päivänä. Neuvostoliitto on hajonnut, mutta missit eivät ole kadonneet minnekään. Idolsit ynnä muut "talenttikisat" tarjoavat entistä kattavamman valikoiman puolijumalia joiden menestyksestä ja elämästä varsinkin nuoriso voi haaveilla.

Entä se esitelmäni espanjalaisyleisölle? Työtä riitti, sillä Palsasta on erittäin vähän tietoa espanjaksi. Suurin osa ajasta olikin olennaisten asioiden kokoamista ja niiden kirjoittamista espanjaksi. Koska esitelmän aiheena oli näyttely, oli toki kerrottava myös Kiasmasta. Sen uskottavuutta näytti lisäävän tieto siitä, että sen on suunnitelut amerikkalainen arkkitehti Steven Holl. Sitä en kertonut, ettei kyseinen herra ymmärrä hevon kuttuakaan Suomen sääolosuhteista, mikä aiheuttaa Kiasmassa ongelmia veden mennessä sinne minne sen ei pitäisi mennä.

Palsaan siirryttäessä, näytin PowerPoint-esityksessä ensin tämän:

SUOMALAINEN TAIDE SELLAISENA KUIN SUOMALAISET YLEENSÄ SEN HALUAVAT NÄHDÄ:

Kuvat: Sammon ryöstö (Akseli Gallen-Kallela) ja Haavoittunut enkeli (Hugo Simberg).

Ja sen jälkeen läväytin nähtäville tämän:

KALERVO PALSAN TAIDE:

Kuvien oikeudet: Kalervo Palsa / Suomen valtion taidemuseo

Kerroin, että Palsa käytti töissään valtavasti eri tekniikoita ja tyylejä. Ylimmäinen kuva on grafiikkaa (akvatinta), muut ovat maalauksia. Mainitsin toki myös sarjakuvat. Näytin tietysti muitakin töitä, joista alla joitain:

Samalla tunnilla nähtiin aikaisemmin pidetyssä esitelmässä brittitaiteilijoiden "shokkitaidetta" 2010-luvulta. Ne herättivät paljon keskustelua eikä vähiten siksi, että kurssin opettaja suhtautui brittien teoksiin varsin kriittisesti. Niissä kun näkyi paikon se, ettei mitään muuta pyrkimystä ollutkaan kuin shokeerata. Tai jos jotain muutakin oli tarkoitus katsojassa herättää, se ei ainakaan välittynyt kunnolla. Tässä mielessä suomalaisten olisi syytä olla ylpeitä Palsasta. Hänen työt mykistivät espanjalaiset taideopiskelijat täysin. Ensijärkytyksen jälkeen alkoi kuulua vakavia, mutta Palsan töitä kunnioittavia ¡Madre mia! -kommentteja. Kielimuurista huolimatta Palsan työt taisivat välittää espanjalaisille ainakin sen, että hän oli melko tosissaan. Eikä vain provoilemassa kuin netissä riehuva reaktioista energiansa saava trolligeneraattori.

Vielä lopuksi haluan kiittää Kiasmaa kaikesta esitelmääni liittyvästä avusta. Pyysin sähköpostitse mm. kuva-aineistoa itse näyttelytilanteesta ja sitä myös sain. Kiitos!

Asun tätä kirjoittaessa toista kertaa Espanjassa. Metsään kuitenkin menet jos mietit nyt aurinkorantoja, flamencoa ja härkätaisteluja. Asun Luoteis-Espanjassa Galician maakunnassa ja noita kaikkia kolmea saa täällä hakemalla hakea. Jos kiinnostaa, lue lisää täältä.

Suomessa olen katsonut viime vuosina hyvin vähän televisiota. Siihen ei yleensä ole ollut aikaa ja harvat kiinnostavat ohjelmat on voinut katsoa Yle-areenasta. Täällä Espanjassa televisiota tulee katsottua lähinnä vain kielen oppimisen vuoksi. Samalla on ollut hauskaa pohtia, millaisia ohjelmaformaatteja täällä on ja miten televisio-ohjelmat ylipäätään täällä poikkeavat Suomesta. Eroja tietysti on, mutta toisaalta ei. Umpipaskaa tositeeveetä tulee täälläkin turhan monelta kanavalta. Täällä amerikkalaiset tositeeveeohjelmat tuntuvat tosin vieläkin etäisemmiltä siksi, että ne on dubattu. Kuten AIVAN KAIKKI muutkin ohjelmat. Kielen oppimisen kannalta tämä on tietysti hyvä asia. Mutta ulkomaisten elokuvien ja tv-sarjojen katsominen on täällä erittäin vaivaannuttavaa. Ne tuntuvat lastenohjelmilta. Vaikka elokuva olisi kuinka jännittävä, tunnelma latistuu kun amerikkalaiset näyttelijät puhuvat (muka) espanjaa. Eikä auta, vaikka dubbaus olisi kuinka hyvin tehty.

Se ei auta, koska olen tottunut pienestä pitäen, että vain lastenohjelmat dubataan. Tosin niistäkin suurin osa jätetään Suomessa dubbaamatta. Simpsons tuntuu täällä paljon enemmän lastenohjelmalta siksikin, että se on dubattu. Vaikka eipä tekstityskään ole estänyt suomalaisia suhtautumasta siihen kuin lastenohjelmaan. Kuten jotkut ehkä muistavat, vuonna 2011 Valvira kielsi Duff-oluen myynnin Suomessa. Perusteluna oli, että ”pullon ulkoasu vetoaa alkoholilain vastaisesti alaikäisiin” ja että ”varsinkin Duff-olutpullossa käytetty kirjasintyyppi luo vahvan mielleyhtymän alaikäistenkin seuraamaan Simpsonit-animaatiosarjaan”. Tämä kertoo suomalaisesta alkoholikulttuurista ja siitä, että animaatiot nähdään AINA enemmän tai vähemmän lastenohjelmina. Luulisi, että moisesta ajattelutavasta olisi päästy jo 2010-luvulla eroon, mutta ei.

Lastenohjelmat ovat erityisen hyviä kielen opiskeluun täällä Espanjassa. Ne kun ovat usein suhteellisen yksinkertaisia juoneltaan, niin että tapahtumia voi helposti päätellä vaikka ei aina ymmärtäisikään mitä sanotaan. Näin ajattelin etenkin aluksi, kun seurasin vaimoni kanssa 80-luvun japanilaista animesarjaa Doraemonia. Sen verkkainen leikkaus tuntuu piristävältä nykyisin tavallisen turbomusiikkivideoleikkauksen seassa. Tarinatkin muistuttavat jotenkin etäisesti 80-luvun Aku Ankan Taskukirjoja kaikkine hölmöyksineen. Välillä Doraemon myös yllättää: jaksossa saatetaan käsitellä oikeasti tärkeitä asioita, kuten sitä mitä äärimmäisestä itsekkyydestä voi seurata. Tämän päivän Doraemon yllätti myös: jaksossa käsiteltiin toisen maailmansodan tapahtumia eläintarhan eläinten näkökulmasta. Jaksossa jopa näytettiin still-kuvien muodossa, kuinka eläintarhan eläimet tapettiin kun niille ei enää ollut antaa ruokaa. Ihmisetkin kun kärsivät samaan aikaan nälästä ja muustakin sodan tuomista ongelmista. Niin, tämä kaikki näytettiin lastenohjelmassa! 

Jos vähän kärjistetään, länsimaissa lastenohjelmat ovat lähes pelkkää eskapismia. Niillä pidetään lapsi mahdollisimman kaukana siitä todellisuudesta jossa aikuiset elävät. Lapsuus on tietyllä tapaa pyhää ja viatonta aikaa, eikä sitä saa "liata" esimerkiksi käsittelemällä luonnonkatastrofeja, sotia tai muuta ikävää. Tietysti myös iso osa aikuisten viihteestä perustuu samantyyppiseen eskapismiin. Enkä nyt sano, että se olisi aina väärin - ihminen tarvinnee myös "suuria tarinoita" ja irtautumista elämän ikävistä puolista. Japanilaisten lähestymistapa kuitenkin poikkeaa tästä. Maanjäristysten ja tsunamien kaltaiset katastrofit ovat asioita, joita käsitellään jo lastenohjelmissa vähintään siten, että suuri hirviö aiheuttaa joukkotuhoa pistäessään kaupunkia maan tasalle. En ole japanilaisia lapsia tutkinut, joten en tiedä miten niiden psyykeen tuo tarkalleen vaikuttaa. En kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, että lapset olisivat tämän erilaisen lähestymistavan vuoksi henkisesti pahoinpideltyjä. Luulen, että nämä ovat niitä asioita joihin oikeaa vastausta ei edes ole olemassa. Eri kulttuureissa on eri tapoja toimia eikä niitä välttämättä voi laittaa objektiivisesti paremmuusjärjestykseen. Se mikä toimii Suomessa, ei ehkä toimi Japanissa ja sama toisinpäin.

Kieli on ikkuna kyseisen kielen kulttuurin. Tuota ei kuitenkaan tarvitse kiistää vaikka toteaisikin, että saman kielialueen sisällä voi olla useita erilaisia kulttuureja. Eikä kieli noita eroja mitenkään hävitä pois. Esimerkiksi Etelä-Amerikan maista suurimmassa osassa puhutaan espanjaa. Kuitenkin Etelä-Amerikassa on kulttuurisia eroja suhteessa Eurooppaan ja Espanjaan. Joskus erot voivat olla yhtä aikaa lähellä, mutta niin kaukana. Jokin ei ihan täsmää, mutta on vaikea sanoa mikä on vinossa. Tämä joskus vuosia sitten YouTubesta löytämäni pätkä meksikolaisesta lastenohjelmasta maalaa esiin ainakin jotain eroa:

Laulun teema on suomeksi sanottuna kuta kuinkin se, että ankanpoika on joutumassa äidin pataan. Kertosäkeessä ankanpoikaa (patito) kehoitetaan juoksemaan (corre!) äitiä pakoon. No, ehkä tämä kertoo siitä kuinka Meksikossa pataan voi todella joutua omassa pihassa tepastellut ankka. Joskus muinoin länsimaissakin arkinen asia on nykyisin etäännytettynä muovikelmussa kaupan kylmähyllyssä. Näin paljolti täällä Espanjassakin, vaikka toisinaan ruokakauppojen lihatiskillä komeileekin sian pää. Sellaisia soisin näkeväni enemmän myös Suomessa. Senkin uhalla, että aikuiset saisivat niistä painajaisia. Ne olisivat tarpeellisia painajaisia, sillä eläinten oloja olisi helpompaa parantaa kun lihan alkuperän etäännyttäminen vähenee. Euroopassakin voitaisiin ottaa oppia meksikolaisten piha-ankoista ja purkaa tehotuotantoa.

P.S. Kommentoikaas lukijat vähän ahkerammin. Varsinkin jos toivotte tämän blogin päivittyvän useammin. Innostun varmasti kirjoittamaan useammin jos saan vähän palautettakin.

Vuonna 2008 YLE näytti John Watersin kulttielokuvaksi muodostuneen elokuvan Pink Flamingos (1972). Muistan kuinka elokuvasta kirjoitettiin pieniä juttuja, korostaen erityisesti sen kohtausta jossa päähenkilö Divine syö juuri koiran takapäästä pusertunutta "sitä itseään". Niin, onhan se toki tunnettu kohtaus, mutta ei Pink Flamingosia olisi pakko kiteyttää vain siihen. Jos näin kuitenkin päätetään tehdä, herää kysymys miksi Suomen julkisrahoitteinen televisio haluaa päätti esittää juuri tämän roskaelokuvan? Miksi juuri Pink Flamingos? YLE:n virallista näkemystä en tiedä, mutta yritän vastata tähän kysymykseen itse parhaani mukaan.

Käydään ensin vähän läpi mitä elokuvassa konkreettisesti tapahtuu. Päähenkilö on Babs Johnson, jota esittää yli 100-kiloinen draq queen Divine. Hän tavoittelee maailman saastaisimman ihmisen titteliä (engl. the filthiest person alive) ja hän asuu asuntovaunussa kananmunista erityisen paljon pitävän äitinsä Edien (Eddie Massie) ja poikansa Crackersin (Danny Mills) kanssa. Jälkimmäisen kanssa Divinellä on insestisuhde ja mainittakoon myös, että Crackers sekaantuu myös eläimiin. Elokuvan "pahiksia" ovat Connie (Mink Store) Raymond Marble (David Lochary) jotka myöskin tavoittelevat maailman saastaisimman ihmisen titteliä. Näin elokuvan keskeisin kysymys onkin kuinka olla "sairaampi" kuin kukaan muu?

Palataan taas siihen miksi YLE näytti tämän julkisrahoitteisessa televisiossa. Yksi syy voi olla se, että elokuva on teknisesti suhteellisen hyvin toteutettu verrattuna moniin muihin provokatiivisin roskaelokuviin. Jos elokuva olisi kuvattu humalapäissään huiskien, se olisi jäänyt todennäköisesti vain tekijöiden omaksi sisäpiirivitsiksi jota näytetään korkeintaan kavereille. Sen sijaan Pink Flamingos on levinnyt ympäri maailmaa ja sitä näytetään teattereissa vielä tänäkin päivänä. Kaikki eivät kuitenkaan ole sitä mieltä, että se johtuisi elokuvan onnistuneesta toteutuksesta. Esimerkiksi Savon Sanomat kirjoitti 8.12.2008 julkaistussa lyhyessä arviossa seuraavasti:

"John Watersin Ping Flamingos on kulttielokuvien kulttielokuva, joka pitäisi olla tuttu ainakin varsinaisille elokuvan harrastajille. Toisaalta elokuva on tehty halvalla, se näyttää kömpelöltä, siinä ei ole juonta ja se sisältää ainoastaan inhottavuuksia."

Mielestäni elokuvassa on juoni, siinä missä umpimähkään valitussa, Limingan taidekoulun sarjakuvalinjan opiskelijan piirtämässä sarjakuvassa. Juoni on raaka ja käsittelemätön, mutta juuri siksi sitä ei ole itsesensuuri pahoinpidellyt muodottomaksi. Sarjakuva on media, jossa on helppo siirtää älyttömät ja typerätkin ideat paperille samantien. Sen sijaan elokuvan tekeminen vaatii paljon enemmän työtä, valtavasti osaamista eri aloilta ja kokonaisen työryhmän. Pink Flamingos on kiinnostava, koska sen tekijät ovat ottaneet elokuvansa suhteellisen tosissaan sen sisällöstä huolimatta. Tekijöillä on todella ollut voimakas halu herättää reaktioita. Halu kertoa jotain ei kuitenkaan yksin riitä. Lukemattomat elokuvaprojektit ovat luhistuneet kasaan erilaisten vaikeuksien keskellä viimeistään sitten kun tekijöiden oma usko on loppunut kesken. Tälle elokuvalle ei käynyt niin. Siksi Pink Flamingos on aika hieno saavutus, ottaen huomioon että se on tehty 70-luvun tekniikalla kaikkien kaupallisten studioiden ulkopuolella.

Pink Flamingos on helppo tuomita siksi, että se on laskelmoidun shokeeraava. Ehkä elokuva herättää monien ihmisten sisäisen moralistin joka lähtee ruotimaan kohtauksien eettisyyttä. Tietyllä tapaa ihmiset myös rakastavat kauhistelua, koska se tarjoaa mahdollisuuden esiintyä itse moraalisena ja hyvän maun omaavana ihmisenä. Hyi, en minä noin tekisi! Näin käy helposti etenkin siinä tapauksessa jos ei pääse Watersin huumorin sisälle. Elokuvan huumori paljastaa, että Watersilla on pohjimmiltaan hyvä sydän. Mielestäni tämä näkyy erityisesti kohtauksessa jossa "pahispariskunnan" Raymond on puistossa. Hän haluaa järkyttää siellä sattumalta oleskelevaa naista ihan vain silkkaa "sairauttaan". Hän menee naisen luo ja paljastaa tälle itsensä ja sukuelimensä. Nainen ei kuitenkaan hätkähdä vaan vastavuoroisesti avaa oman takkinsa. Sen alta paljastuu penis. Raymond säpsähtää ja poistuu nopeasti paikalta. Itseään kovinkin rankkana tyyppinä henkilönä pitänyt "pahis" on tullut nolatuksi. Hän jäi kiinni housut kintuissa omista sukupuolisista ennakko-oletuksistaan. Miten noloa!

Waters vyöryttää valkokankaalle mitä erilaisimpia tabuja, moraalittomuuksia, perversioita ynnä muuta. Reaktiot hän jättää surutta katsojien vastuulle. Villejä bileitä lopettamaan tulleiden poliisien tappaminen (ja syöminen) on helppo tuomita moraalisin perustein, mutta katsoja saattaa vanavedessä tuomita myös miesten välisen suuseksin koska se esiintyy kaikenlaisen töryn lomassa. Jos nykypäivänä hetero miesohjaaja tekisi elokuvan jossa homous esintyisi tällaisessa kontekstissa, leimattaisiin ohjaaja helposti homovastaiseksi. Näiltä syytöksiltä Waters välttyneekin vain olemalla itsekin homo. Hän ei kuitenkaan elokuvassaan millään tavoin uhriuta homoja eikä homous ylipäätään vaikuta olevan Watersia kiinnostava teema. Sen sijaan hän taitaa pyrkiä saamaan ihmiset ajattelemaan mikä on normaalia. Entä jos naisella onkin penis? Onko laulava peräaukko moraaliton? Hauska se ainakin on!

Pink Flamingos on tehty aikana, jolloin ei voinut kaivaa mitä sairaimpia perversioita Googlella muutamassa sekunnissa voidakseen tuntea olevansa normaali. Ennen sitä varten tarvittiin tällaisia elokuvia. Tosin, tässä tarkoituksessa elokuva toimii vielä aivan hyvin 2010-luvulla. Elokuvan katsottuaan voikin rientää samantien Internetiin paheksumaan mokomaa törkyä keskustelufoorumeille. Sairasta!

Kaikki tässä esillä olevat esimerkit ovat vuosilta 2003-2004 ja ne on piirretty/rakennettu/sotkettu kokoon A4. Kuvien alt-teksteihin olen jaaritellut jotain kyseisestä esillä olevasta kuvasta (ne näkyvät useimmilla selaimilla pitämällä hiiren kursoria vähän aikaa kuvan päällä). Kuvia voi vaihdella alla olevilla painikkeilla. Klikkaamalla kuvaa se aukeaa suurempana omassa ikkunassa tai selaimen välilehdessä.

Vaikka olen piirtänyt ala-asteikäisestä asti, en ole koskaan pitänyt ns. luonnoskirjoista. Olen toki yrittänyt sellaisia pitää vuosien saatossa, mutta vain muutaman sivun olen niihin saanut tehtyä. Ajatus siitä, että kirjaseen tulevat kuvat ovat vain luonnoksia on itsessään aika lannistava. Haluan kyllä piirtää, mutta miksi jakaa tekeminen karkeasti luonnoksiin ja sitten niihin muihin, mahdollisesti joskus valmiimpiin töihin? Luonnoskirjaan sisältyy myös ajatus siitä, että siihen täytyy piirtää. Luonnoshan tarkoittaa yleensä piirrosluonnosta, joten syntyy mielikuva siitä, että kaikenlainen muun tyyppinen tekeminen ei kuulu luonnoskirjaan. Miksi?

Olin Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalla vuosina 2003-2004. Ensimmäisten kuukausien aikana sarjakuvaopiskelijat komennettiin pitämään kuvapäiväkirjaa: siis kirjaa johon voi tehdä mitä hyvänsä, mutta tärkeintä on sen jatkuva täyttäminen. Alkuun sanottiin, että pari sivua päivässä, mutta yhtenä päivänä vierailevana opettajana ollut Ville Ranta komensi sarjakuvalinjalaiset piirtämään 10 sivua sarjakuvaa päivän tapahtumista. Se oli ehkä vähän turhan tiivistahtista, mutta toisaalta sen jälkeen palaaminen aikaisempaan rytmiin tuntui helpolta. Jo tuolloin tympäännyin usein piirtämiseen ja aloin täyttämään sivuja muilla tavoin. Enimmäkseen siis liimaamalla kirjaani erilaisia lehtileikkeitä, vanhoja piirroksia ynnä muuta. Ensimmäisen kuvapäiväkirjani kannen päällystin kokonaan syksyn värisillä puista pudonneilla lehdillä.

Joillekin sarjakuvalinjan opiskelijoille kuvapäiväkirjan pitäminen jäi tavaksi. Muutamat siis tekivät syksyisen kurssin loputtuakin kuvapäiväkirjaa jonkinlaisella tahdilla. Vaikka kirjoihin tallentui opiskelun arkea, käytännössä juuri kenenkään kirjat eivät sisältäneet intiimejä yksityisasioita. Niinpä opiskelijat lukivat toistensa kuvapäiväkirjoja, ensin tietysti lupaa kysyen. Tämä ruokki kirjojen täyttämistä entisestään. Kun näki, että muutkin tekevät, syntyi itsellekin helpommin tarve täyttää omaa kirjaa. Itsekritiikki mäkeen ja ei kun tekemään!

Nyt minusta tuntuu, että minulle oikeastaan myytiin luonnoskirjan idea eri nimellä ja eri määritelmällä. Erona on kuitenkin se, ettei kirjoihin syntyneitä töitä ole automaattisesti määritelty luonnoksiksi. Niitä voi jälkikäteen pitää töhryinä, sotkuna, taiteena ja vaikkapa luonnoksina, mutta etukäteen asetettuja raameja ei ole. Tärkeintä on tekeminen ja itsekritiikin hylkääminen. Ainakaan tehdessä ei pidä miettiä tuleeko lopputuloksesta hyvä vai ei. Sen aika tulee sitten myöhemmin jos on tullakseen. Jos täyttää paljon kirjaan sivuja, silloin joistain voi tietysti tulla poikkeuksellisen onnistuneita. Jos otat tavoitteeksi piirtää 100 paskaa kuvaa, epäonnistut taatusti ainakin yhden kohdalla.

All 15 strips of the first batch of Omega. Perhaps I'll make some more some day.

Kaikki 15 ensimmäistä Omega-strippiä. Teen ehkä vielä joskus lisää.

Vuonna 2154 Maa on saastunut, ylikansoittunut ja rikkaat ovat siirtyneet avaruusasema Elysiumiin. Siellä sairaudet voidaan korjata solariumia muistuttavissa laitteissa ja ihmiset elävät yltäkylläisyydessä. Maassa on puuttetta kaikesta, töitä tehdään ankeissa olosuhteissa ja fasistista kuria pitävät yllä persoonattomat robotit. Tuon keskeltä nousee päähenkilö Max, joka saatuaan kuolettavan annoksen säteilyä päättää taistella tiensä Elysiumiin joka on ainoa paikka jossa odottaa parannus. Matkalla tietysti tapahtuu erinäisiä käänteitä, joista kirjoitan lisää arvion loppupuolella.

Tuntematon Neil Blokamp nousi maineeseen vuonna 2009 elokuvalla District 9. Sen perusidea oli hieman poikkeava, tehosteet olivat upeita ja jotkut kutsuivat sitä ihan poliittiseksikin elokuvaksi. Minutkin se yllätti positiivisesti. Se oli raikas tuulahdus Hollywoodin suoltaman scifi-hötön seassa, vaikkakin sen kutsuminen "poliittiseksi" on ehkä vähän liioittelua. Yhteiskuntapoliittista scifiä on ylipäätään hyvin vähän. Tähän hätään mieleeni tulevat vain Gattaca ja Cube, joista jälkimmäisen kuuluminen scifiin on taas vähän kiistanalaisempaa. Moniulotteisia ja hankalia aiheita lähestyviä scifi-elokuvia on toki muitakin, kuten Philip K. Dickin kirjoihin perustuvat Minority Report ja Blade Runner. Suuria kysymyksiä kurkotteli tietysti myös Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001, jonka suomenkielinen nimi ei tee elokuvalle oikeutta. Nimen perusteella sitä kun voisi erehtyä luulemaan 70-luvun kalkkunaleffaksi.

District 9 ei ollut erikoinen pelkästään allegorisen perusasetelmansa ja upean visuaalisen toteutuksensa vuoksi. Esimerkiksi päähenkilö Wikus (Sharlto Copley) oli vastenmielinen, niljakas rasisti joka joutui elokuvan aikana muuttumaan vain vähän erikoisten olosuhteiden pakosta. Ainoa elokuvan hahmo johon samaistuin oli naksuttavaa kieltä puhuva avaruusolento Christopher Johnson. Myös kerronta poikkesi hieman perinteisestä sisältäen mm. dokumentaarista tyyliä. Kaikki tämä yhdessä upeiden tehosteiden ja lopussa kiihtyvän toiminnan kanssa oli kerrassaan ihmeellinen koktaili. Elysium on tässä mielessä paljon tylsempi paketti. Dokumentaarisuutta imitoiva tyyli on tyystin unohdettu ja kerronta muistuttaa tavanomaisempia Hollywood-elokuvia.

Etenkin kuvat Elysiumista avaruudessa tuovat mieleen edellä mainitun Kubrickin klassikon, jossa siinäkin on Stanford Torus-tyyppinen avaruusalus. Ehkä siksikin tuntui harmilliselta, ettei Blokamp seurannut Kubrickia äänimaailman suhteen. Elysium olisi voinut olla elegantimpi ja paljon huikeampi ilman avaruuden "ääniä" räjähdyksineen. Hiljaisuus siviilejä täynnä olevien sukkuloiden räjähtäessä olisi pikemminkin ollut upea kannanotto, suoranainen alleviivaus kaiken muun ryminän keskellä. Miksi siis piti lätkiä äänikirjaston perusräjähdyksiä avaruuteenkin? Sen sijaan Maahan sijoitetussa kohtauksessa äänet katoavat hetkeksi räjähdyksen vuoksi, ilmeisesti saadakseen katsojan samaistumaan päähenkilöön. Syy kyvyttömyyteeni samaistua päähenkilöön ei kuitenkaan ole Matt Damonissa joka näyttelee niin hyvin kuin käsikirjoitus antaa myöten. Jonka on kirjoittanut Blokamp. Ikävä kyllä hän ei ole yhtä hyvä kirjoittaja kuin ohjaaja.

Elysiumin maailma ei onnistunut tempaisemaan minua mukaansa. Elokuva yrittää yhtäaikaa olla vakavasti otettavaa poliittista scifiä ja aivotonta toimintaa. Sori vain, mutta ei toimi samassa elokuvassa - ei ainakaan tällä reseptillä. Toki sama ongelma oli myös District 9:ssa joka sekin muuttui melkoiseksi toimintarymistelyksi. Elysium eroaa kuitenkin siitä siinä, että Blokampin esikoinen onnistui tempaisemaan minut mukaansa. Räiskettä jaksoi seurata, koska joidenkin hahmojen kohtalo oikeasti kiinnosti minua. Tässä Elysium epäonnistuu. Kaikki mäiske tuntuu varsin yhdentekevältä, sillä en juurikaan välitä siitä kuinka elokuvan henkilöiden käy. Näyttäviä taisteluita on toki ihan viihdyttävää seurata. Sen syvemmälle tämä elokuva ei kuitenkaan pääse.

Elysium muistuttaakin paikoin toimintaelokuvaa. Niissä yksiulotteiset hahmot voi helpommin antaa anteeksi. Elysiumin ongelma kiteytyy paljolti Krugeriin (Sharlto Copley), jonka yksiulotteisuus on vieläpä harvinaisen räikeä. Hän on paha "koska hän on". Blokampin luottonäyttelijäksi muodostunut Copley varastaa shown esittämällä sekopäistä psykopaattia. Minun mielestäni koko hahmon olisi voinut jättää käskyjä tottelevaksi sivuhenkilöksi ja ruutuaikaa olisi pitänyt antaa enemmän puolustusministeri Delacourtille (Jodie Foster). Hänestä olisi voitu tehdä moniulotteisempi, näkemyksensä hyvin perusteleva hahmo joka haastaa katsojan kysymään onko päähenkilö edes täysin oikealla asialla. Tai ainakin selittämään tarkemmin, että mistä ihmisten turvallisuuden kaipuu juontaa juurensa. Jokainenhan haluaa suojella omaa lapsiaan ja perhettään. Sen sijaan Delacourtin hahmoonkin oli ympätty mustavalkoista pahuutta jota ei mitenkään perustella. Ei toki samassa määrin kuin Krugeriin joka yliampuvassa yksiulotteisuudessaan tuntuu hyvin irralliselta hahmolta, aivan kuin hänet olisi tuotu jostain toisesta elokuvasta.

Elokuvan lopulla erinäiset "juonenkäänteet" ovat paikoin täysin järjettömiä. Monissa muissakin nykyelokuvissa vaivaava videopelifiilis iski viimeisessä taistelukohtauksesta. Tuntui siis siltä, että seuraan perusnättiä Mortal Kombat-tappelua jota joku muu pelaa. Hyvältä se toki näytti, sitä en mene kiistämään. Toimintaa ei kuitenkaan ole ehkä määrällisesti niin paljon kuin varsinaisissa toimintaelokuvissa. Se mitä on, toimii kyllä sinänsä hyvin toteutukseltaan, en vain enää lopussa jaksanut piitata kuinka käy kun hahmot jäävät niin paperinohuiksi. Toimintaelokuvana Elysium saisi minulta 4 / 5. Ongelma kuitenkin on, etten mennyt teatteriin katsomaan pääasiassa toimintaa ja sitäkin oli aika vähän. Koin, että minut tavallaan huijattiin katsomaan elokuvaa joka oli jotain muuta kuin markkinoinnin perusteella annettiin ymmärtää. Elokuvan nähtyäni osaan lukea Elysiumin trailereita paremmin. Katso, upea räjähdys! Boom! Samurai-miekka! Siisti robotti! Jee!

Painotan arviossani käsikirjoitusta, koska se on asia joka minulle ratkaisee lopulta aina kaikkein eniten. Tietysti ohjauskin ratkaisee hyvin paljon. Ohjaus ei kuitenkaan ollut tämän elokuvan ongelma vaan se, mitä kaikkea käsikirjoituksen mukaan päätettiin tehdä. Tai no mistäpä minä tiedän, vaikka elokuvan Director's Cut-versio sisältää valtavan määrän poliittista ja eettistä pohdintaa joka jäi tästä versiosta pois. Tämän vuoksi arvioni ei ole kaksinen, tai siis on: 2 / 5.

Elysiumissa olisi ollut kaikki ainekset pohtivaan ja haastavaan jännäriin joka pistää katsojan oikeasti miettimään vaikkapa länsimaiden ja kehitysmaiden välistä elintasokuilua. Nuo ainekset vedetään ilmalukosta ulos perinteisten foley-efektien ja Hollywood-musiikin säestämänä. Mikä on kovin sääli. Toivottavasti Blokamp ryhdistäytyy ja yllättää ensi kerralla positiivisesti.

Jos puolustusministeri Delacourtin (Jodie Foster) maailmankuva olisi tuotu elokuvassa perusteellisemmin esiin, olisi hänestä voinut tulla paljon kiintoisampi ja moniulotteisempi hahmo.

P.S. SPOILERIVAROITUS!

Lopuksi kommentoin elokuvan lopussa ollutta kohtausta. Jos et halua siitä mitään tietää lopeta lukeminen tähän.

Aivan elokuvan lopussa on takautumakohtaus, jolla ohjaaja pyrkii elokuvallaan sanomaan hyvin suoraan, kuinka "jokaisella ihmisellä on jokin tehtävä". Siitä voi olla montaa mieltä, onko tällainen "opetus" hyvä tapa lopettaa elokuva. Siihen en nyt kuitenkaan ota kantaa. Sen sijaan pidän tuota tämän elokuvan "opetusta" melko poikkeuksellisena, tietyllä tapaa jopa ajan hengen vastaisena. Nykyisin ajan henkeenhän kuuluu usein mm. universumin nihilistisen luonteen korostaminen ja ihmisen näkeminen siinä lähinnä välineellisenä, kuten vaikkapa tuottavuuden, lisääntymisen ja kuluttamisen kautta. Kärjistetysti: hyödytön ihminen on turha ihminen. Ihmisarvon merkityksen heikentyminen on ihan oikeasti vakava uhka länsimaissa ja liittyy myös elokuvassakin viitattuun fasismin nousuun. On vain suuri sääli, ettei elokuva näitä teemoja kunnolla avaa, sen kun vain rymistelee menemään. Loppuun sijoitetun viestin perusteella uskon, että ohjaajalla olisi kyllä ollut sanottavaa, mutta nyt se hautautui kaiken ryminän alle. Mitä haaskausta.

Arkistojen aarteiden vähän epäkorrektimpaa osastoa 10 vuoden takaa. Klikkaamalla löytyy suurempikin versio.

Tämä on Ω, strippisarja joka syntyi opiskellessani vuosia sitten Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalla. Nämä ovat kronologisessa järjestyksessä stripit 7, 8 ja 9. Kolme ensimmäistä löytyvät tästä postauksesta. Kerron siinä hieman enemmän myös sarjakuvan taustasta. Täältä taas löytyy järjetyksessä seuraavat stripit.

Kun seuraavan kerran lisään Omegaa, laitan nähtäville kaikki loput stripit jotka tällä hetkellä ovat olemassa. Ei siis syytä huoleen - nämä Omega-aiheiset päivitykset tulevat siis pian vähenemään. En aio tukkia blogiani pelkästään niillä.

Tämä on Ω, strippisarja joka syntyi opiskellessani vuosia sitten Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalla. Nämä ovat kronologisessa järjestyksessä stripit 4, 5 ja 6. Kolme ensimmäistä löytyvät tästä postauksesta. Kerron siinä hieman enemmän myös sarjakuvan taustasta.

Postaan näitä tänne vielä myöhemmin lisää. Kannattaa siis pysyä kanavalla!

Nämä ovat kolme ensimmäistä strippiä sarjasta Ω. Se syntyi opiskellessani vuosia sitten Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalla. Halusin kokeilla "kielettömän" sarjakuvan tekemistä ja jäin joksikin aikaa koukkuun. Kaikki sarjakuvan herättämät ajatukset, näkemykset ja tulkinnat ovat samanarvoisia: ei ole mitään "oikeaa" tulkintaa. Ymmärtämistä voi kuitenkin helpottaa jos niitä lähestyy kuin kuva-arvoituksia.

Näitä on enemmänkin ja julkaisen niitä myöhemmin lisää. Kun ne loppuvat, voin harkita tekeväni niitä lisää - varsinkin jos yleisö niin pyytää. Siispä kommentoikaa!

Suomi on hassu maa. Kun esittää poikkeavan tulkinnan tunnetusta aiheesta kuten Frederikin hitistä vuodelta 1979, se aiheuttaa yllättävän monessa suomalaisessa närkästystä. Ei tietenkään kaikissa, mutta esimerkiksi Kuvapinan Facebook-sivulle tulleissa kommenteissa ilmaistaan yllättävän paljonkin kielteistä nurinaa. Onko Frederikin Tsingis Khan-hitistä tullut jonkinlaista kansallista omaisuutta joka on jollain erikoisella tavalla pyhää? Itsestäänselvää ei myöskään ole se, että paitani olisi jonkinlainen hyökkäys Frederikiä kohtaan. Sellaiseksi se ei nimittäin ole millään tavoin tarkoitettu. Tuo hauska huumoriralli on kaiken suosionsa ansainnut. Mielestäni tästä paidasta pitäminen ei tarkoita sitä, etteikö pitäisi Frederikin kappaleesta. Pikemminkin voi olla vain hauskaa laulaa Tsingis Khania karaokeiltamassa tämä paita päällä!

Pian Frederik-paidan julkistuksen jälkeen kerroin Facebookissa espanjalaiselle tuttavalleni vähän suomalaisesta kulttuurista. Hän ei luonnollisestikaan tiedä mitään suomalaisista karaokehiteistä, joten jonkinlainen pohjustus oli tarpeen. Annoin hänelle linkin Frederikin kappaleeseen YouTubessa. Hän hämmentyi ja nauroi etenkin "huh, hah"-kohdille. Annoin myös linkin espanjankieliseen artikkeliin Tsingis Khanista ja kerroin lyhyesti mitä lyriikoissa lauletaan. "Sapeliaan käytti, esimerkin näytti" ja niin edelleen. Sitten annoin linkin suunnittelemaani paitaan. Hän yllättyi kuullessaan minulta joidenkin suomalaisteen närkästyneen paidan takia. Hän ei voinut sitä käsittää, koska hänestä alkuperäinen kappalekin oli aivan selkeä vitsi. Touche!

Mielestäni Frederikin biisin arvoa ei millään tavoin vähennä se, että se on humoristinen, vitsikäs ralli. Samalla periaatteella oman tulkintani arvoa ei vähennä sen mahdollinen vitsikkyys. Joka on tietysti paljolti myös katsojan omassa silmässä. Kaikki vitsit eivät kaikkia naurata. Eikä tarvitsekaan.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että tästä Frederikin bläkkistulkinnasta närkästyneet viitsivät ärtymyksensä ilmaista äänekkäästi Facebookissa. Kiitoksia teille kaikille! Te lisäätte verkkopöhinää ja siten välillisesti autatte minua!

Facebookissa leviää uusi Vanheimpainliiton mainos. Luulin sitä aluksi antimainokseksi, jolla irvaillaan Vanheimpainliiton kampanjoille yleisemmin. Onhan liitto kampanjoinut tällaisella viinatrokarimainoksellakin, joten ajattelin jonkun koiranleuan irvailevan asialle. Vaan eipä mitään, tämähän onkin liiton ihka oma mainosjuliste! Herranjestas mitä itseironiaa! Tai hetkonen...Vanheimpainliitto ja itseironia. Nuo kaksi samassa lauseessa?

Niin. Periaatteessahan tässä ollaan ihan hyvällä asialla. Kukapa ei haluaisi, että lasten ja alaikäisten nuorten asiat sujuisivat kuten pitääkin. Viinan kanssa ei turhia läträiltäisi ja kotiinkin tultaisiin pääsääntöisesti ajoissa. Kuinka tällaiset kampanjat sitten näitä asioita edistävät? Siinäpä onkin tuhannen taalan kysymys.

Oma vastaukseni on: ei mitenkään. Vanheimpainliiton valitsemat keinot ovat menneiltä vuosikymmeniltä. Tai menneiltä vuosisadoilta, sillä Turmiolan Tommi-valistus oli käytössä jo 1800-luvulla. Sen peruskaava on perin yksinkertainen: pelottelu. Sekä tietysti yltiöpäinen kärjistäminen. Katsotaanpas mitä Wikipedian artikkeli sanoo ulkonaliikkumiskiellosta:

"Ulkonaliikkumiskielto viittaa tavallisesti hallituksen määräykseen tietyille henkilöille kotiintuloksi päivittäin, ennen tiettyä aikaa. Se voidaan asettaa yleisen järjestyksen ylläpitämiseen tai tiettyjen ryhmien tukahduttamiseen." 

Joskus kärjistäminen on toki tarpeen. Siihen on kuitenkin oltava hyvä syy. Millä tavoin Vanhempainliitto perustelee tämän kärjistyksen? Onko Suomessa ulkona todella niin raju meno iltaisin, että alaikäisille tarvitaan ulkonaliikkumiskielto? Oletetaan, että ulkona on liian raju meno. Miksi ei puututa siihen, vaan ratkaistaan ongelma alaikäisten ulkonaliikkumiskiellolla? Jos ulkona polttopullot lentelevät, autot palavat ja nyrkit heiluvat, ei siellä moni täysi-ikäinenkään viihdy. Pidetään alaikäiset sisällä - case closed. Way to go!

Paitsi etteivät ulkona polttopullot lentele eivätkä autot pala. Nyrkki voi toki heilua nakkikioskin jonossa. Sinne lasten ei ehkä kannata mennä ja moni tajuaakin olla menemättä. Jos vanhemmat eivät lapsilleen rajoja aseta, millä tavoin tämä kampanja sen tekee heidän puolestaan? Ainakaan vielä Vanhempainliitolla ei ole katupartiota jolla huolehtia "ulkonaliikkumiskiellon" täytäntöönpanosta. Kuten Wikipedian lainauskin muistuttaa, ulkonaliikkumiskieltoja määräävät hallitukset eivätkä Vanhempainliiton kaltaiset yhdistykset. Vanhemmat voivat tietysti määritellä omien lastensa "ulkonaliikkumiskiellon", mutta silloin kyse on aivan eri asiasta. Itse kutsuisin sitä vaikkapa rajojen asettamiseksi.

Jotta pelottelutaktiikka toimisi mainonnassa ja propagandassa on pelottelijalla oltava riittävästi auktoriteettia. Sitä Vanhempainliitolla ei kuitenkaan ole. Ehkä valtion tekemänä tämä olisi toiminut 80-luvulla, mutta nyt maailma on aika toisenlainen. Auktoriteetteja on toki nykyäänkin, mutta niitä on enemmän ja niistä jokaisella on siten entistä vähemmän valtaa. Yhä harvempi auktoriteetti voi käyttää pelottelukorttia. Siksi sitä näkee niin nykyään käytettävän niin harvoin. Vanhempainliitto näyttää itse uskovan omaan auktoriteettiinsa. Ehkä liiton edustajat kuvittelevat, että vanhemmuus itsessään tekee heistä lasten ulkonaliikkumisen asiantuntijoita. Onhan tämä nähty verkkokeskusteluissakin: "äitinä/isänä minä tiedän...". Vanhemmuus toivon mukaan antaakin auktoriteetin kunkin omia lapsia kohtaan, mutta asiantuntemusta yhteiskunnalliseen keskusteluun se ei millään tavoin takaa. Tämän tietävät monet 2010-luvun vanhemmatkin. Siksi Vanhempainliiton mainos ei toimi kuten se on tarkoitettu.

Klikatkaa kuvia suuremmiksi.

Piirsin nämä vasemmalla kädellä (olen oikeakätinen) 2000-luvun alkupuolella. Sarjakuvan "ideat" on keksitty lennosta piirtämisen aikana. Mikä voi sitten näkyä niin hyvässä kuin pahassa, riippuen myös katsojan omasta silmästä.

Kertokaa jos tykkäätte. Voin silloin harkita tekeväni näitä joskus lisää.

KUNNIANLOUKKAUS

Ihmiset voivat loukkaantua mitä erilaisimmista asioista. Vaikka kuvani ei ole suoranaisesti ilkeä, härski eikä ylipäätään mauton, on tietysti mahdollista että Mikko Alatalo siitä loukkaantuu. Haastaminen oikeuteen kunnianloukkauksesta on kuitenkin ongelmallista, koska Mikko on julkisuuden henkilö. Vaikka Suomi ei olekaan häikäilemättömien paparazzien maa, julkisuuden henkilöt eivät nauti samanlaista suojaa kuin matti meikäläiset. Vuosia takaperin Juha Föhr loukkaantui Jope Ruonansuun tekemästä laulusta jonka aiheena oli kyseinen meteorologi. Oikeus katsoi, että televisiossa esiintyvä Juha Föhr on julkisuuden henkilö ja siten hänestä saa tehdä laulun. Olisikin kovin erikoista jos Mikko Alatalosta ei saisi tehdä pilakuvaa vain siksi, ettei Mikko Alatalo halua niin. Mistä lähtien Suomessa on pitänyt kysyä lupa pilakuvan kohteelta?

TUOTEVÄÄRENNÖS

Piraattituotteella tarkoitetaan yleensä tuoteväärennöstä tuotteesta joka on rekisteröity tavaramerkki. Mikko Alatalo ei ole rekisteröity tavaramerkki. Vaikka olisikin, pelkkää nimeä "Mikko Alatalo" ei voida rekisteröidä tavaramerkiksi, vaan sen on liityttävä esim. logoon tai tunnukseen. HIM ja Nightwish ovat rekisteröityjä tavaramerkkejä. Jos olemassa on virallinen Mikko Alatalo T-paita, on pystyttävä osoittamaan että tämä Kuvapinan paita on siitä tuoteväärennös - siis selkeä kopio. Uskon, että tuon osoittaminen on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta.

TALOUDELLINEN MENETYS

Mikko voi kokea, että hänellä ansaitaan luvatta rahaa. Näin tavallaan onkin, vaikkakin tätä kirjoittaessa edes paidan painokustannuksia ei ole vielä katettu. Ei kuitenkaan ole mitenkään tavatonta tehdä työtä jossa hyödynnetään mediasfäärin asioita kuten julkisuuden henkilöitä ja heidän tekemisiään. Esimerkiksi iltalehdet tekevät jatkuvasti juttuja julkisuuden henkilöistä ja heidän yksityiselämästään. Voidaan katsoa, että hekin "ansaitsevat luvatta rahaa" toisen maineella ja tekemisillään. Lehdet myös julkaisevat pilapiirroksia, joissa julkisuuden henkilöt esiintyvät. Samalla logiikalla Mikon pitäisi voida kieltää tällainen "ansaitseminen". Tietysti minun haastaminen voi tuntua paremmalta idealta kuin suuren iltalehtiä julkaisevan mediakonsernin. Lain täytyy kuitenkin olla sama kaikille. Olipa sitten kyse suuresta lehtijulkaisijasta tai kaltaisestani yksittäisestä taitelijasta.

Jos Mikko katsoo, että paidasta koituu hänelle suoranaista taloudellista haittaa, hänellä on tietysti täysi oikeus vaatia siitä korvausta. Tällöin hänen on kuitenkin osoitettava hänelle koituneet taloudelliset menetykset. On näytettävä toteen, kuinka paidan julkaisu ja myynti on vaikuttanut hänen tuloihinsa. Onko esimerkiksi virallisen Mikko-paidan myynti romahtanut?

Epäilen ettei näin ole käynyt, koska virallinen Mikko-paita (en tiedä onko sellaista olemassa, mutta se ei ole tässä oleellista) vetoaa todennäköisesti aivan eri kohderyhmään. Mielestäni tällaiset paidat ovat enemmän osa rock ja -hevimusiikkikulttuuria kuin sitä musiikkiskeneä jota Mikko itse edustaa.

LOPUKSI

Mitä pilailuun tulee, paita irvailee hevibändien kliseille ja kuvastolle. Siitä Mikon on vähän turha ottaa nokkiinsa, ellei hän sitten tunnista itsensä hevimieheksi jolle kyseinen kuvasto on hyvin rakas. Toivon myös, että Mikolta löytyy huumorintajua ja itseironiaa. Paitani voi nähdä myös kunnianosoituksena. Kannattaa muistaa, ettei kenestä tahansa tehdä tällaista ironiaa. Paidankin olemassaolo todistaa, että Mikko on lunastanut paikkansa yhtenä merkittävimmistä laulajista Suomen historiassa.

Monien yritysten, erehdysten, bugien ja kahvikupillisten jälkeen Kuvapinan uusi ulkoasu on vihdoin valmis! Tämä uusi ilme perustuu paljolti Kuvaris-verkkokaupan ulkoasuun joka sekin on käsialaani. Kuvapinan on kuitenkin tarkoitus olla väreiltään astetta pirteämpi, koska Kuvapina on jonkin verran räväkämpi tapaus.

Ulkonäön lisäksi heuristiikkaa on parannettu, jotta täällä surffailu olisi aikaisempaa helpompaa. Jonkin verran on kuitenkin annettu periksi logiikalle ja helppokäyttöisyydelle, sillä Kuvapinan luonteeseen kuuluu tietynlainen eksentrisyys. Esimerkiksi tämän blogiosuuden nimi on FUN!

Nimi viittaa sisältöön jota blogissa tullaan julkaisemaan. Vaikka Kuvapina on verkkokauppa ja siten kaupallinen sivusto, sen ei tarvitse tehdä blogista ja sen sisällöstä tylsää ja korrektia. Siksi täällä tullaan julkaisemaan mitä ihmeellisempiä kuvia, sarjakuvia ja videoita. Yksi hyvä tapa seurata blogin tapahtumia on tykätä Kuvapinasta Facebookissa tai Google +:ssa. Silloin saat tietää ensimmäisten joukossa kun olemme postanneet jotain HAUSKAA*.

* Hauskuus on tietysti suhteellinen asia. Jotkut Kuvapinan "hauskat" jutut voivat olla hauskoja samalla tavalla kuin esimerkiksi Hugleikur Dagssonin Onko tämä muka hauskaa-sarjakuvat.