Kaikkien muiden kiireiden keskellä olen viime aikoina viritellyt nettiin tulevaa ansioluetteloani. Sellaisia minulla on toki ollut ennenkin, mutta tämä koskee erityisesti taiteellista toimintaani. Niinpä olen kerrannut muun muassa sitä millaisten taiteilijoiden tekemisistä olen saanut töihini vaikutteita. Ulkomaisista tekijöistä listasta löytyy Luis Buñuel, Alejandro Jodorowsky, Andy Kaufman ja John Waters. Suomalaisista toistaiseksi olen päätynyt mainitsemaan kaksi: Kalervo Palsan ja Paavo Väyrysen. Mitä, etkö pidä Väyrystä taiteilijana? Tietysti hän on myös poliitikko, mutta se ei suinkaan sulje pois hänen merkitystään yhtenä Suomen suurimmista nykytaiteilijoista. Hiljattain mm. videoblogin aloittanut Väyrynen on itsekin pohtinut elämäänsä tästä näkökulmasta. Tänä vuonna on myös uutisoitu Kahden Kemin patriarkka-näytelmästä jonka Väyrynen on itse ohjannut ja näyttelee siinä pääroolin. Ehkä näytelmä on allegoria Väyrysen koko taiteilijanurasta jossa on nähty sekä jalasmökkikohun kaltaisia skandaaleja, että silkkaa poliittista kitschiä, kuten vuoden 2012 presidentinvaalikampanjan mukit. Post-postmodernissa maailmassa kaikki raja-aidat ovat lopullisesti nurin. Taiteilijana voi toimia politiikan kentällä ja todellisuus tuottaa itse itsestään satiiria niin, ettei Pahkasikaa enää tarvita. Uskomattomimmat tarinat on myös pakko luoda todellisuuteen, koska ne olisivat fiktioon aivan liian epärealistisia. Etenkin suuri yleisö sivuuttaa helposti roskana fiktion joka ylittää tietyn rajan. Jos Väyrynen olisi jonkin kirjailijan luoma fiktiivinen henkilö, hänestä kertovaa kirjaa arvosteltaisiin yliampuvan surrealistiseksi satiirin yritelmäksi joka ei ole riittävästi kosketuksissa todellisuuteen.

Väyrynen on jo aika vanha. Onneksi perässä tulee kuitenkin muita lupaavia taiteilijoita jotka hiihtävät vähintään saman ladun vierestä. Sellainen on esimerkiksi Olli Immonen, joka ironista kyllä, on usein korostanut inhoavansa postmodernia taidetta. Samaan aikaan hänen poliittiset kannanotot ovat erinomaista post-postmodernia taidetta parhaimmillaan. Tuoreimmasta esimerkistä käyköön hänen kirjoituksensa maahanmuuttajien tuomista taudeista. Ebola ja tuberkuloosi ovat Immosen mukaan vakava uhka jotka hän yhdistää nimenomaan maahanmuuttajiin, vaikka tauteja tuovat kaikenlaiset ihmiset, sukupuolitauteja tiettävästi ennen kaikkea kantasuomalaiset. Immosen teos satirisoi nerokkaasti suomalaista toiseuden pelkoa, jättäen samalla jokaisen itsensä tulkittavaksi kuinka tosissaan Immonen näkemystensä takana on. Tykkään itse ajatella, että Immonen on äärimmäiseen perfektionismiin pyrkivä nykytaiteilija joka ei koskaan astu ulos roolistaan. Tässä hän eroaa Väyrysestä, joka viimeistään nyt rikkoi neljännen seinän ja pohti elämäänsä täysin toisenlaisen narratiivisen tavan kautta. Toivonkin, että Immonen pitää tiukasti kiinni linjastaan eikä koskaan ryhdy pehmentelemään saati perumaan sanomisiaan. Näin hänelle syntyy vahva oma ääni nykytaiteen kentässä. Toisin kuin usein luullaan, taide edellyttää paljon kovaa työtä. Poliitiikan kentällä toimivaa taiteilijan työtä rytmittää apurahojen haun sijasta vaalit, joilla taataan rahoitus seuraavaa työkautta varten. Toivottavasti Immonen jatkokehittää tätä erinomaista tautiteemaa myös ensi vuoden eduskuntavaaleissa. Siitä olisi helposti kaikkein keskeisimmäksi vaaliteemaksi jonka pohjalta voisi tehdä lukuisia mediataideteoksia videoista lentolehtisiin. Jos Olli luet tätä, voit vapaasti käyttää oheista esimerkkibanneria sellaisenaan tai referenssinä. Mutta jos haluat lisää graafista suunnittelua tautikampanjallesi, on sinun maksettava siitä minulle aivan kuten kenelle tahansa muullekin graafikolle.

Kuvan voi klikata suuremmaksi.

Toinen hyvä esimerkki nuoren polven taiteilijapoliitikosta on Otto Lehto, sosiaaliliberaali Helsingistä joka rakastaa tabujen haastamista. Jussi Jalosen mainiosta Vihreän rakkauden lajit-kirjoituksesta käynnistyi Uudessa Suomessa keskustelu, jossa Lehto esiintyi mm. nekrofiilien oikeuksien puolustajana. Kuten modernin kaupunkiliberaalin täytyy ajatella, Lehto oli vakaasti sitä mieltä, että nekrofilia on täysin ok kunhan se perustuu valinnan vapauteen. Eli kuolleelta täytyy olla pätevä suostumus siitä, että hänen ruumistaan saa käyttää tällaiseen toimintaan. Luettuani tämän näkemyksen ensi kertaa, luulin Lehdon olevan jonkinlainen trolli jonka tarkoituksena on tehdä vihreitä vastaan suunnatut olkiukko-argumentit paikkaansa pitäviksi. Taustalla oli kuitenkin uusi lupaava taiteilija. Aivan kuten Immosenkin, Lehdon teokset nostavat esiin ajan hengen virtauksia, mutta aivan eri ilmansuunnasta. Tuoreimmassa teoksessaan Lehto ehdottaa bordellia Erottajalle. Hän vakuuttelee, kuinka seksiteollisuus on valtava, monipuolinen teollisuudenala jonka mahdollisuudet meidän täytyy hyödyntää täysillä. Lisäksi hän toteaa, että seksiteollisuus — ja bordelli Erottajalla — lisää kansan hyvinvointia. Nerokasta on teokseen valittu bordellin sijainti, Erottaja. Sen voi nähdä viittaavan toiseen, Lehdon viiteryhmässä usein kannatettuun asiaan, polyamoriaan. On vain hienoa jos käynti Erottajan bordellissa johtaa eroamiseen, sillä silloin vanhoillisilla arvoilla aivopesty monogaminen ihminen voi astua uuteen uljaaseen vapaan seksuaalisuuden maailmaan! Jokainen trendikäs, aikaansa seuraava kaupunkilainen vehtaa useamman kumppanin kanssa, toiset lämpimämpien, toiset vaan vähän kylmempien kanssa! No problem, kunhan ketään ei pakoteta mihinkään!

Kuvan voi klikata suuremmaksi.

Lehdon teokset ovatkin sekä upeaa poliittista satiiria, että pisteliästä itseironiaa 2010-luvun kaupunkilaisliberalismista. Sillä on aivan toiset kipupisteet kuin Immosen tautiteoksen viittaamalla toiseuden pelkoisilla suomalaisilla. Modernia kaupunkilaisliberaalia ajaa naiivi edistysusko (kaikki menee kuin Strömsössä!) ja valinnan vapauden argumentin nostaminen ylimmäksii arvoksi yli kaiken muun. Tietysti kaupunkiliberaaleilla ja toiseuden pelkoisilla suomalaisilla on jotain yhteistäkin. Molemmat elävät puoliläpäisevästä peilistä valmistetussa kuplassa. Kumpikaan ryhmä ei näe muuta kuin itsensä ja oman viiteryhmänsä todellisuuden, minkä vuoksi he eivät ymmärrä miltä he näyttävät kuplan ulkopuolelta katsottuna. Tämän seikan Lehto tuo teoksissaan onnistuneemmin esiin kuin Immonen. Lehto yksinkertaisesti vie retoriikkansa ja ajattelunsa niin pitkälle, että Jussi Jalonen ja monet muut tekevät kilvan facepalmia miettien, voiko tuo tyyppi olla oikeasti tosissaan. Tämä on siis Lehdon teosten suurin ansio. Teosten määrässä hän kuitenkin taitaa vielä hävitä Immoselle, mikä osin selittyy sillä, ettei Lehto (luultavasti) saa Immosen tavoin tuloja taiteellisesta toiminnastaan. Toisaalta taiteilijan on oltava todella ahkera, saipa sitten palkkaa, apurahaa tai mitään muutakaan. Koska Lehto ei ole vielä ollut kansanedustaja, sitä suuremmalla syyllä hänellekin on tarjottava ilmainen banneri ensi vaaleja varten. En kuitenkaan lupaudu tarjoamaan graafikon palveluita korvauksetta, vaikka Lehdon uralle kaikkea hyvää toivonkin. Jos voisin äänestää Helsingin vaalipiirissä ensi vuoden eduskuntavaaleissa (ja Lehto olisi ehdolla), voisin hyvinkin antaa ääneni hänelle. En poliittisten näkemysten perusteella, vaan antaakseni tukeni Lehdon tekemälle korkeatasoiselle nykytaiteelle.