Kirjoitin tällä viikolla englanniksi ”talentista” nimeltä Chris Bores. Vaikka kyseessä onkin yhtä hauska heppu kuin Ed Wood, en viitsi kirjoittaa hänestä suomeksi. Sen sijaan jatkan suomeksi siitä mihin kyseisen kirjoituksen lopussa päädyn. Bores on hyvä esimerkki YouTubessa katsojia keräävästä videotuottajasta joka kyllä osaa teknisen puolen, mutta eipä juuri muuta. Mielestäni tämä on laajempi ajan henki: keskittyminen teknisiin ominaisuuksiin ja välineen palvontaan. Erityisen hyvin tämä näkyy valokuvauksesta ja videokuvauksesta kiinnostuneiden keskuudessa.

Taikausko ja teknologia mielletään usein jotenkin toisensa poissulkevina asioina. Tekniikkaa innokkaasti käyttävä ihminen on ikään kuin astunut rationaaliseen ”tieteen maailmaan” kaikenlaisen huuhaan ulkopuolelle. Onhan juuri tiede tehnyt mahdolliseksi televisiot, tietokoneet, kännykät, tabletit ynnä muut keksinnöt. Ehkä näin ihmisille muodostuu jonkinlainen ajatus siitä, ettei noihin välineisiin liity mitään taianomaista. Ei liitykään, jos ajatellaan pelkästään niiden toimintaa. Länsimainen ihminen tietää, kuinka kaikki laitteen toiminta on selitettävissä, vaikka ei nyt itse jaksaisikaan perehtyä teknisiin yksityiskohtiin sen tarkemmin. Puhelimessa tai tabletissa ei ole henkiä sen enempää kuin radion sisällä pieniä puhuvia ihmisiä. On kuitenkin hätiköityä tehdä tästä sellainen johtopäätös, etteikö länsimaalainen ihminen voisi suhtautua laitteisiinsa jossain määrin samaan tapaan kuin esi-isämme suhtautuivat tuhansia vuosia sitten nahasta ja luusta tehtyihin taikakaluihin. On tietysti houkuttelevaa ajatella, että 2010-luvun ”uusi ihminen” on päässyt tällaisesta tyystin eroon. Jotain kuitenkin kertonee se, kuinka nykyihmisenkin hauta-arkkuihin laitetaan kännyköitä. Ehkäpä emme olekaan niin kauhean erilaisia kuin muinaiset egyptiläiset, vaikka kovasti koitamme itsellemme niin uskotella.

Varsinkin tietotekniikan kehitys on muuttanut paljon. Ensin musiikkialalla alkoi tapahtua: tuli koko ajan helpommaksi tuottaa korkealaatuista musiikkia kotikonstein pienellä budjetilla. Tietysti ammattistudioilla on yhä paikkansa ja paljon riippuu musiikin lajista, mutta ymmärtänette silti mitä tarkoitan. Sama on tapahtunut valokuvalle ja videolle: digitaalitekniikan myötä laitteet ovat halventuneet merkittävästi. Tietysti 1000 € kamera eroaa edelleen 10 000 € kamerasta. Muutos on kuitenkin tapahtunut siellä halvemmassa päässä: 1000 eurolla on saanut vuosi vuodelta teknisesti tasokkaamman laitteen. Esimerkiksi itse olen kuvannut lukuisia kaupallisiakin töitä Canon HV20-videokameralla jonka ostin Huuto.netistä käytettynä vuonna 2008. HV20 on tavallisille kuluttajille tarkoitettu ns. consumer-malli, mutta osaavissa käsissä sillä on tehty kokonaisia elokuvia. Ei siis ole sattumaa, että Kuntsikin kehui kameraa arviossaan, mikä vaikutti paljon ostopäätökseeni. HV20 palvelee minua hyvin vielä tänäkin päivänä. Tässä yksi esimerkkivideo.

Keskiaikaisen legendan mukaan keihäs jolla roomalainen Longinus lävisti Jeesuksen on taikaesine joka antaa kantajalleen voittamattomuuden. 2010-luvulla yllättävän moni uskoo vähintään alitajuisesti siihen, kuinka hienon kameran omistaminen tuo omistajansa lähemmäksi taitureiden kerhoa. Tästä välinepalvonnasta on kirjoittanut myös yhteiskunnallinen ajattelija Lasse Nordlund. Yksinkertaistetusti se tarkoittaa sitä, että ihminen kuvittelee saavansa lahjakkuuden, ilmaisukyvyn ja/tai ”talentin” käyttämällä jotain tiettyä työkalua. Olen joskus pohtinut, miksi sarjakuvapiirtäjät eivät yleensä suhtaudu samaan tapaan piirustusvälineisiin. Niistä kyllä keskustellaan, mutta ne eivät ole samalla tavalla keskiössä kuin tekninen kameraporno valokuvia ja videoita kuvaavien keskuudessa. Luulen tämän johtuvan siitä, että piirustusvälineet eivät yleensä ole kovinkaan suuria teknologian (ooh!) saavutuksia (jos piirtolevyjä ei lasketa). Teknologiassa on oma taikansa: uutuuttaan kiiltävä kamera tuottaa omistajalleen innostusta samaan tapaan kuin jännittävä lelurobotti lapselle. Tietysti sarjakuva on ilmaisumuotona myös erilainen. Ratkaisevassa roolissa on tarina ja tarinankerronta. Toisaalta, eikö tällaisilla asioilla ole merkitystä myös valokuvissa ja videoissa? Monet vaikuttavat valokuvat, videot ja elokuvat kertovat jotain tarinaa. Ehkäpä tähän ei kiinnitetä huomiota yhtä paljon, koska väline itsessään tarjoaa niin paljon asioita joista on helppo käydä pintapuolista keskustelua. Näin valokuvaus ja videokuvaus muuttuu helpommin välineurheiluksi.

Enhän tietenkään kiistä, etteikö siinä olisi selvä ero kuvaatko vanhalla kännykällä vai kalliilla järjestelmäkameralla. Hyvä kamera ei kuitenkaan tuo eteesi aiheita eikä se tarjoa näkökulmaa. Kykyä havannoida ympäristöä ei voi ostaa kaupasta. Sitä voi kyllä opiskella niin itsenäisesti kuin jonkin koulun avulla, mutta se vie aikaa. Itsekin olen kulkenut aika pitkän matkan siitä kun videokuvaamiseni aloitin. En kehtaa enää katsella ensimmäisellä videokamerallani kuvaamaani epämääräistä sähellystä. Sen kuvaaminen oli kuitenkin tarpeen, jotta minulle kehittyi ajan myötä jonkinlaista silmää sille mikä on hyvää materiaalia. Digiaikana ihmiset hukkuvat huonoihin ja keskinkertaisiin valokuviin ja videklippeihin. Eikä ole helppoa arvioida itse tallennetua kuvaa, koska siihen suhtautuu helposti taikauskoisesti. Ihan vain siksi, että oli itse paikalla. Tästä syystä ne lomakuvatkin tuntuvat itsestä niin hienoilta. Näin ajattelin pitkään itsekin omista videoistani. Jos HV20 olisi ollut ensimmäinen kamerani, olisi vähintään 20 ensimmäistä kasettia ollut lähes pelkkää paskaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sitä olisi pitänyt kuvata. On kuvattava tarpeeksi paskaa, jotta tulisi jotain hyvääkin. Ja ennen kaikkea kehittääkseen omaa käsitystään siitä millainen materiaali on hyvää. Tässä mielessä sarjakuvien piirtäminen on aika samanlaista. Siinäkin auttaa kummasti piirtää sata paskaa ruutua. Niistä jokunen on sitten ihan hyvä. Ehkä sarjakuvapiirtäjät ymmärtävät tämän toisinaan paremmin, kun teknologian kyljessä kulkeva taikausko ei houkuttele samoille harhapoluille.