Kuvat: Wikimedia Commons

Nietzsche tuumi: ”askeetti tekee hyveestä pakon”. Tällä hän luultavasti tarkoitti sitä, kuinka hyvä päämäärä, hyve, menettää merkityksensä kun siitä tulee normi ― eli pakko. Kieltäymys esiintyy länsimaisten nykyihmisten toiminnassa jonkinlaisena askeesin versiona. On degrowth-ajattelua, kulutuskarkuruutta ja tietysti erilaisia kieltäymykseen perustuvia periaatteita absolutismista veganismiin. Tämä on nimenomaan vastakulttuuria. Suurin osa ihmisistä kuluttaa varsin paljon ― enemmän kuin ihmiskunnan historiassa koskaan. Länsimainen ihminen on tottunut kuluttamaan ja pitämään sitä itsestänselvyytenä. Näin myös syntyy vastakulttuuria jossa kieltäydytään kuluttamasta. Veganismi ruokavaliona on hyvä esimerkki kieltäymykseen perustuvasta ideologiasta ja vastakulttuurista. Nietzschen ajatusta mukaillen vegaaninen elämäntapa säilyisi hyveenä jos se olisi lähinnä positiivinen päämäärä johon pyritään kohtuuden rajoissa, välillä eläinkunnan tuotteita syöden. Veganismissa siitä kuitenkin tulee yleensä pakko, jossa koko idealogia perustuu täydelliseen kieltäymykseen ja sen perustelemiseen niin, että ruokakaupassa syynätään lisäaineluetteloita hyvinkin tarkkaan. Lisäaineista ruokiin päätyvät mitättömän pienet eläinperäiset ainesosat ovat usein peräisin hyönteisistä, jotka eivät edes liity eettisistä ongelmista usein esiin nostettuun tehotuotantoon. Mutta dogmi on dogmi ja sellainen on myös ajatus siitä, ettei mitään eläinkuntaan kuuluvaa tule syödä. Ihmisten itse tekemä eliöiden luokittelu otetaan siis kuin Jumalan sanana.

Ympäristön tuhoutuminen ja eläinten tehotuotantoon liittyvät ongelmat ovat tietysti käypä perustelu sille ihanteelle, että eläimiä tulisi syödä mahdollisimman vähän. Olen itsekin sitä mieltä, että länsimainen ihminen syö liikaa lihaa. Tehotuotannon ongelmiin tulee myös puuttua, enkä esimerkiksi itse syö siipikarjan lihaa kuin erittäin harvoin juuri siksi, että etenkin broilerit elävät tolkuttoman huonoissa oloissa. Minua suoraan sanottuna kuvottaa joskus netissä vastaan tuleva tamperelaisten kanansiipiin erikoistuneiden ravintoloiden hehkutus. Eipä niitä hotwingsejä mutustellessa kukaan halua ajatella, millaisissa oloissa nuo eläimet ovat olleet. Juhlapuheissa ja ajatuksissa ihminen korostaa eettisyyttä: tottahan toki eläimillä on oltava inhimilliset olot. Ruokapöydässä nuo ajatukset katovat jonnekin taivaan tuuliin, jottei minkäänlaista kognitiivista dissonanssia pääsisi ruokahalua hillitsemään. Ei siis ole ihme, että veganismi houkuttelee monia länsimaisia ihmisiä ― myös suomalaisia. Heidän ongelmansa on kuitenkin se, että hyveestä tulee pakko ja pakosta uskonto. Vegaani ajaa totaalista kieltäymystä, eikä vaikkapa sitä että ihmiset söisivät eettisempää eläinproteiinia ― vaikkapa hyönteisiä. Aasiassa hyönteisiä syöneenä toivon, että niiden syönti rantautuisi viimein länsimaihinkin. Hyvin valmistetut hyönteiset ovat herkullisia siinä missä katkaravutkin. Jälkimmäisiäkin pidettiin vuosikymmeniä sitten Suomessa niin inhottavina, ettei niitä tohdittu syöttää edes vangeille. Nyt ne ovat monien herkkua.

Ennen ihmiset söivät enemmän kasvisruokaa yksinkertaisesti siksi, ettei lihaan ollut yleensä ollut varaa. Monissa maissa on syöty paljon mm. linssi -ja papuruokia ja jokin kotieläimistä teurastettiin vain juhlia varten. Myös Japanissa Okinawan saarella, jossa elävät ihmiset ovat olleet maailman pitkäikäisimpiä, on syöty perinteisesti hyvin vähän lihaa. Vegaanien ihannekulttuuriksi sekään ei kuitenkaan käy, sillä kalaakin okinawalaiset söivät. Yksi vegaanien ongelma onkin, ettei maailmasta oikein löydy alkuperäiskansaa joka olisi elänyt täysin vegaanisesti. Vegaanien tavoite perustuukin yleensä teknologiakeskeiseen ja joskus myös äärimmäisen reduktionistiseen ”aine kuin aine”-ajatteluun, jossa teollisesti tuotetuilla lisäravinteilla on keskeinen rooli. Eläintuotteista täysin irtisanoutuvien vegaanien on uskottava vakaasti siihen, että ihan kaikki ravintoaineet imeytyvät ihmisen elimistöön yhtä hyvin pilleristä kuin niiden alkuperäisestä lähteestä. Muuten heidän ajattelultaan putoaa pohja. Se putoaa myös silloin kun ajatellaan, mitä tehdä pienen Bhutanin valtion vuoristossa asuvien ihmisten tapauksessa. He syövät vähän lihaa, mutta heille maitotuotteet ovat hyvin tärkeä osa ravintoa jonka saanti noilla alueella on muutenkin niukkaa. Olisiko edes ympäristön kannalta paras ratkaisu, että Bhutanin kotieläinten tuottama ravinto korvattaisiin vitamiinipillereillä joita kuljetettaisiin kärrypolkuja pitkin syrjäisiin kyliin asti? Ainakin se tekisi Bhutanilaiset täysin riippuvaisiksi muista maista. Toisaalta näin aika moni vegaani ajattelee Suomestakin: ruoka pitäisi tuottaa muualla ja kuljettaa pitkän matkan takaa Suomeen. Yllättävän monen kasvissyöjän arvostus lähiruokaa kohtaan on pyöreä nolla. Etenkin kaupungeissa on helppo ajatella noin. Toisaalta koko eläinoikeusliikettä laajemminkin koskee sama ongelma: millään ei ole itseisarvoa, paitsi kärsimyksen vähentämisellä. Näyttääkin siltä, että teknologiakeskeinen bioutilitarismi on ottanut niskalenkkiotteen eläinoikeusliikkeestä.

Vaikka ympäristöongelmat ja käytännön toteutukset sivuutettaisiin, tällainen kieltäymykseen perustuva idelogia jo itsessään sisältää rakenteellisen ongelman johon Nietzschekin tuli viitanneeksi. Vaikkapa veganismi toimii identiteettinä tasan niin kauan kuin se on vastakulttuuria. Moni länsimaalainen luulee myös pääsevänsä ulos identiteettimarketista valitsemalla kieltäymyksen, vaikka tosiasiassa hän tulee valinneeksi yhden marketin tuotteista siinä missä kuka tahansa muukin. Vegaani voi paheksua muita marketin tuotteita niiden valheellisuudesta ja harhaanjohtavista mielikuvista joilla niitä markkinoidaan. Samalla kuitenkin päädytään itse valitsemaan toinen ajan hengen mukainen tuote: veganismi. Sitäkin markkinoidaan väärillä mielikuvilla, kuten vaikkapa lupauksella siitä, että sen valitsemalla on täysin erillään maailmassa tapahtuvasta kärsimyksestä. Veganismi on tuote jota markkinoidaan mainoslauseella ”vegaanin omatunto on puhdas”, kuten taannoisessa HS:n Nyt-liitteessä kirjoitettiin. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä kärsimys on välttämätön osa elämää ja jokainen ihminen, koira ja kissakin elää enemmän tai vähemmän toisten elävien olentojen kustannuksella. Kanansiipiä syövä länsimaalainen pullasorsa työntää eläinten oikeudet pois mielestään häiritsemästä ruokailun ajaksi, jotta voisi säilyttää käsityksen itsestään hyvänä ihmisenä. Vegaani toimii pohjimmiltaan samoin: hän vain ostaa puhtaan omantunnon identiteettimarketista. Näin hän voi kuvitella olevansa sivussa kärsimyksestä, vaikka teollisuus, markkinointi, ruoan tuotanto ― ihan kaikki ― tuottaa sitä niin kauan kun on ylipäätään elämää. Buddhalaiset ymmärtävät tämän, kärsimyksen elämästä erottamattomana osana, julmuutta yhtään hyväksymättä, mutta monen materialismin marinoiman länsimaalaisen sitä on mahdotonta käsittää.