Myönnetään jo heti alkuun: olen Immoselle kateellinen. Sen verran sekaannusta ja hämmennystä hän onnistui aiheuttamaan, vaikka tässä kirjoituksessa kritiikkiä esitänkin. Jos Immosen loitsu olisi sikari, siinä oli loistava veto, se syttyi erinomaisesti ja siinä oli rutkasti pippuria. Tästä johtuen ulos puhalletut savut aiheuttivat melkoisesti köhimistä. Tästä olen nykytaitelijana ja diskordiaanivelhona kolleegalleni kateellinen. Jos et siis tiennyt, Olli on kuin onkin nykytaitelija sekä myös diskordiaanivelho. Hän kuitenkin kuuluu niihin jotka eivät joko tiedä sitä itsekään, tai sitten haluavat pitää yllä kulissi-identiteettiä loppuun asti astumatta koskaan ulos roolistaan. Ollista nykytaiteilijana olen kirjoittanut ennenkin ja sen voi lukea täältä.

Sen sijaan Ollista diskordiaanivelhona en ole kirjoittanut tätä aikaisemmin. Osittain siksi, etten ole ollut epäilyksistäni varma ja siksi, että minut naurettaisiin suohon jos rohkenisin ryhtyä moista väittämään ainakaan ilman kunnon todisteita. Nyt riitä riiittää! Lööpit huutelevat Ollia siellä ja täällä ja onpa itse mies jopa paennut ympärillä vellonutta julkisuutta kaukomaille asti. Ehkäpä hän yllättyi itsekin loitsunsa tehosta. Vähän kuin hän olisi pelannut spiritismiä kuvitellen, ettei se osoitin mihinkään liiku ja järkytys on sitten sen mukainen kun toisin käy. On tietysti tietysti olemassa pieni mahdollisuus, että Olli teki loitsun kokonaan vahingossa. Ehkä hän oli omista kyvyistään epätietoinen kuin Thoros of Myr, sattuen vain sanomaan oikeat sanat oikeassa paikassa. Tai sitten väärässä paikassa. Saattoihan nimittäin olla niin, että loitsija olikin Eris itse ja Immonen oli vain omenapuu joka tarjoaa eripuraa aiheuttavan kultaisen omenan. Star Wars-käsitteitä käyttäen voima ei ollut tasapainossa ja Olli palautti tasapainon. Eikä se edellyttänyt sitä, että Olli itsekään tietäisi juuri hänestä tulevan tuo tasapainon toteuttava instrumenti. Niin vain kävi.

Leikinlasku sikseen. Lähden kuitenkin siitä, että jo yhden kansanedustajakauden postmodernismia politiikan kentällä vastustanut nykytaiteilija tietää mitä tekee. Reaktioiden määrässä ja myrskyn laajudessa Olli on voinut yllättyä, mutta hän on pyrkinyt tietoisesti sinkoamaan mediasfääriin runsaasti reaktioita aiheuttavan loitsun. Aiemminkin hän on viljellyt melko villiä vallankumousretoriikkaa esimerkiksi Uuden Suomen blogissaan, joten ehkä oli vain ajan kysymys milloin hän onnistuu. Nyt hän kuitenkin onnistui mielestäni vain osittain, sillä loitsu loi vain rajallisesti sekaannusta, eikä sillä tavoin pluralistisesti kuin diskordiaanivelholta olisi syytä odottaa. Ollin loitsu oli toki monitulkintainen, mutta käytännössä sen luoma kaaos syntyi vain kahdesta hyvin polarisoituneesta maailmankuvasta käsin. Noita kahta maailmankuvaa voi kutsua vaikkapa mokutushypertodellisuudeksi ja nuivaksi turborealismiksi. Ensin mainitussa nostetaan toiseus toteemiksi jalustalle ja luodaan tästä riitistä oman hyvyyden symboli, jälkimmäinen taas perustuu toiseuden lähtökohtaiseen vieroksuntaan jossa kulttuurien kohtaamisen myönteiset puolet halutaan unohtaa, sillä siinä todellisuuskäsityksessä niitä ei käytännössä ole lainkaan olemassa. Toisin sanoen Ollin loitsu olikin vain simppeli timewarp-efektiin perustuva diskurssisiirtymä, jossa ihmisjoukkoihin implementoitiin viitisen vuotta sitten tyypillisesti Suomessa esiintyvä ajattelutapa. Loitsu työnsi suomalaiset vuoteen 2010, aikaan ennen jytkyä, jolloin keskustelu maahanmuutosta tai monikulttuurisuudesta oli juuri tätä kahden osapuolen sonnanheittelyä. En itse ole koskaan äänestänyt persuja, mutta pidän sitä paljolti heidän ansionaan että vuonna 2015 on voinut puhua paremmin myös maahanmuuton ongelmista leimauttumasta sillä sekunnilla rasistiksi tai muulla tavoin pahaksi ihmiseksi. Tästä syystä on toki ironista, että tuon aikaansaannoksen sotkii heidän omasta puolueesta löytyvä diskordiaanivelho. Ehkä Olli kyllästyi vuoden 2015 keskustelukulttuuriin ja halusi vähän saada siihen äksöniä? Siinä hän totisesti onnistui!

Mutta palataan vielä sikarivertaukseen. Jos Ollin loitsu olisi sikari, se toimi mainiosti ensimmäisessä kappaleessa kuvatulla tavalla, mutta sammui ennenaikaisesti jo ennen kuin ehti palaa puoleenväliin asti. Olli puhalsi sikaristaan mehukkaita savuja, mikä aiheutti voimakkaita vastareaktioita savua henkeensä vetäneessä yleisössä. Kun tämä yleisö tyrmistyi ja alkoi ulista, Olli rehdin pohjois-pohjanmaalaisella tyylillä puolusti aikaansaannostaan eikä suostunut antamaan tuumaakaan periksi. Olli on nuivassa turborealismissaan sisukas aatteen mies, joka ei vähästä hätkähdä vaikka hänen loitsunsa aiheuttaisi jopa mielenosoituksen! Loitsun tehoa vain lisäsi hänen esittämät viittaukset noitavainoihin sekä lähes aina pomminvarmasti toimiva itseiroinen uhriutuminen. Mitä enemmän Olli pisti hanttiin, sitä enemmän twiitit ja Facebook-ulinat kiihtyivät. Sitten yhtäkkiä, eilen täysin varoittamatta näin lööpit: Olli pehmensi sanojaan ja lupasi olevansa jatkossa varovaisempi. Ehkä puoluetoverit ja ennen kaikkea sen johto painosti Ollia tumppaamaan tämän mitä herkullisimman maagisen sikarin. Jos Olli haluaa kehittyä diskordiaanivelhona, tämä painostuksen alla taipuminen on hänen keskeisin virhe joka vesitti muuten tehokkaasti käynnistyneen loitsun. Mutta ymmärrän kyllä, että tilanne on ollut hankala. Ollin työ nykytaiteilijana on ollut uhattuna kun loitsun teho on äitynyt liian voimakkaaksi. Mikä osoittanee sen, ettei politiikkakaan ole nykytaiteilijalle mikään helppo ja rajaton areena, vaikka siellä melko vähän kilpailua onkin. Tällainen timewarp-efektiin perustuva sekaannusloitsu toimii vain tiettyyn rajaan saakka, kunnes realiteetit tulevat vastaan. Mutta ehkä ensi kerralla onnistuu? Eri taikasanoilla vain? Tsadam tsadam ja pumtsi pum pum!