Veijo Hietala on kuulemma kiinnostunut saippuasarjoista ja tosi-teeveestä. Tämä on toki ymmärrettävää huomioiden hänen ammattinsakin, Hietala kun on Turun yliopiston mediatutkimuksen lehtori. Joistain verkosta lukemistani jutuista jäi kuitenkin sellainen käsitys, että Hietala tykkää katsella noita myös "huvikseen", ihan ammatillisesta kiinnostuksesta irrallaan. Itse en voi sietää etenkään tosi-tv-ohjelmia ja saippusarjatkin ovat mielestäni äärimmäisen tylsiä. Miten kukaan viitsii katsella tuollaista huvikseen? Hetken tätä mietittyäni tajusin, että joku voisi ajatella täysin samoin minun kiinnostuksestani Astro TV:hen. Miksi kukaan katsoisi huvikseen espanjankielistä suoraa lähetystä, jossa joku huuhaatyyppi antaa neuvoja puhelinsoittajille?

Niinpä päätin (vihdoin) kirjoittaa tästä edesmenneestä suosikkiohjelmastani, himmeimmästä esoteerisen hömpän kruununjalokivestä johon olen koskaan törmännyt. Yritän vähän avata sitä mikä kyseisessä ohjelmassa oli niin hienoa. Mennyt aikamuoto johtuu siitä, että ohjelman viimeiset lähetykset tulivat vuoden 2013 joulukuussa. Muistelen siis melko haikeanakin tuota ohjelmaa, jota ehdin seurata vain muutaman kuukauden kunnes se yks kaks loppui kokonaan. Jos olisin tiennyt sen loppuvan ennen vuotta 2014, olisin varmasti ottanut talteen useamman lähetyksen myöhempää katselua varten. Nyt on tyytyminen YouTuben sekalaisiin rippeisiin.

Astro TV oli suora lähetys, jossa kuvattiin kahta pöydän takana olevaa henkilöä. Heistä tärkempi oli eräänlainen meedio (joskin yleensä kiistivät olevansa sellaisia, sillä esim. selkeä ennustaminen tai yhteydenotto kuolleisiin oli ohjelmassa harvinaista) joka otti vastaan puhelinsoittoja ihmisiltä. Ihmiset kysyivät erilaisia asioita jotka voidaan jakaa kolmeen pääryhmään: rakkaus, terveys ja toimeentulo. Rakkauselämään liittyvistä asioista soittavat puhuivat yleensä itsestään, eli siitä kuinka he löytäisivät ”sen oikean” tai kuinka selvitä parisuhdekriisistä. Terveydestä ja toimeentulosta puhuttaessa oli tyypillisempää, että soittaja on huolissaan toisesta ihmisestä kuin itsestään. Oli tavallista, että äiti tai isoäiti ilmaisi huolensa jälkeläistensä toimeentulosta. Onhan nuorisotyöttömyys ja ylipäätään huonot taloudelliset ajat Espanjassa arkipäivää, tai oli ainakin vuonna 2013. Näihin huoliin lähetyksen ”guru” pyrki sitten vastaamaan. Eri "gurut" suhtautuivat kukin omalla persoonallisella tavallaan. Yksi saattoi antaa hyvin epämääräisiä ohjeita painottaen myötätuntoaan soittajaa kohtaan pyrkien antamaan tälle toivoa, toinen taas saattoi pelata enemmän riskillä väittämällä ratkaisun löytyvän jostain ihan konkreettisesta paikasta tai tietyltä ihmiseltä. Joskus se toimi, joskus ei.

Tämän päähenkilön lisäksi joka lähetyksessä oli juontaja joka puhui vähemmän varsinaisten soittajien kanssa. Juontajan tarkoitus oli ylistää (varsinkin onnistuneen puhelun jälkeen) lähetyksen ”gurun” mahtavuutta, sekä tietysti kannustaa ihmisiä soittamaan. Lähetyksen "guru" sai myös hengähdystauon kun kamera kuvaa välillä pelkkää juontajaa joka rutiininomaisesti luettelee puhelinnumeron, puhuu siitä kuinka nyt on ”erityinen ilta” (la noche muy fuerte) ja ylipäätään pälättää jotain piristävää jottei ohjelman tunnelma lässähtäisi. Tämä oli tarpeen erityisesti hiljaisina hetkinä jolloin puheluita tuli vähän. Ehkä juuri juontajan ansiosta Astro TV:n tunnelma oli aina jotenkin pirteämpi ja energisempi kuin tavanomaisen suomalaisen puhelinvisailun yms. vuorovaikutteisen ohjelman jolla täytetään muuten kanavalla käyttämättä jäänyttä ruutuaikaa.

Lisäksi juontaja toi ohjelmaan vaihtelua asettamalla voimaan erilaisia "erikoistarjouksia". Esimerkiksi joka ilta jossain vaiheessa "gurulle" pystyi soittamaan ilmaiseksi. Tästä esimerkki yllä olevassa kuvassa (klikkaa suurentaaksesi) jossa näkyy ohjelman naisjuontaja.Teksti "Directos GRATIS con Sandro" mainostaa kyseisen lähetyksen "gurun", Sandro Reyn, olevan tavoitettavissa ilmaiseksi. Kuten kuvan oikea alanurkka osoittaa, Astro TV:n lähetyksen studiossa oli myös muita ”guruja” joista kullakin oli oma puhelinnumeronsa.Heille soitetut puhelut olivat kuitenkin kahdenvälisiä eikä niitä siten päässyt television katselijat kuulemaan. Näiden "nurkkagurujen" puhelimen soiminen kyllä kuuluivat ja katsojat pystyivät ainakin tarkkailemaan tuleeko heille puheluja. Joskus harvoin illan pääroolissa oleva "guru" saattoi kysyä neuvoa tällaiselta "nurkkagurulta". Kun puheluita ei ollut, he saattoivat keskustella myös keskenään niitä näitä. Katsekontakteista pystyi myös päättelemään, että "nurkkagurut" olivat läsnä samassa studiossa koko suoran lähetyksen ajan.

Tähän väliin sanottakoon, että terveysasioissa kaikki "gurut" keskittyivät tarjoamaan olkapäätä – ei stetoskooppia. He kehoittivat siis aina ottamaan yhteyttä myös lääkäriin korostaen sitä, etteivät he voi korvata lääkärin apua. Ohjelman "gurujen" tarjoama apu muistutti eniten psykologin tai hyvän ystävän tarjoamaa henkistä tukea. Tältä osin ohjelmassa ei syyllistytty eettisesti kyseenalaiseen puoskarointiin, enkä usko kenenkään lopettaneen syöpähoitoja ohjelman takia.

Seuraavaksi kirjoituksen subjektiivisempi osa: erittelen kolme eri syytä miksi tästä ohjelma oli niin kiinnostava, että viitsin kirjoittaa aiheesta vielä vuosi ohjelman loppumisen jälkeen.

KIELIKYLPY

Aluksi olin kiinnostunut ohjelmasta pääasiassa kielen vuoksi. Syksyllä 2013 jolloin Astro TV:hen tutustuin, en toki ollut ensimmäistä kertaa tekemisissä espanjan kielen kanssa. Olinhan Erasmus-vaihdossa samassa kaupungissa jo vuosina 2006-2007 jolloin otin ensiaskeleet paikallisten kielien kanssa. Tuosta vaihdosta oli kuitenkin aikaa ja vieraan kielen kanssa saa painia hautaan saakka, sillä opeteltavaa on käytännössä loputtomasti. Lastenohjelmat olivat helpoimmasta päästä, kun taas poliittiset keskusteluohjelmat olivat kaikkein vaikeimpia. Astro TV oli kielen harjoittelun kannalta ihanteellinen siksi, että se oli sekä sopivan haastava, että helppo. Astro TV:n kautta pääsi seuraamaan jo edellä mainittuja teemoja: rakkaus, terveys ja toimeentulo, mutta helpommin kuin monen muun ohjelman avulla. Ohjelmaan soittaneiden ihmisten ongelmat olivat hyvin samantyyppisiä, joten jo pari lähetystä nähneenä pääsi hyvin jyvälle ohjelman kontekstista. Astro TV:n formaatti tarjosi sopivasti toistoa, vähän kuin aina samaan maailmaan sijoittuvat lastenohjelmat Doraemon ja Hora de Aventuras (Adventure Time). Toisaalta Astro TV:ssä oli myös vaihtelua. Oli esimerkiksi kiinnostavaa seurata onnistuuko illan ”guru” puhelussaan vai ei. Onnistuminen tarkoitti sitä, että hän säilyttää oman uskottavuutensa ja jonkinlaisen ”gurun” auktoriteetin ja soittaja on saamiinsa neuvoihin tyytyväinen. Epäonnistuminen tarkoitti taas sitä, että soittaja oli jollain tapaa pettynyt, joskus jopa suoraan ilmaisten ettei usko "gurun" selityksiin. Totaaliset epäonnistumiset olivat melko harvinaisia, mutta jokaiseen lähetykseen mahtui useampi jollakin tavalla epäonnistumiseksi luokiteltava puhelu. Tämän kaiken seuraaminen oli mitä mainiointa espanjan kuullun ymmärtämisen harjoittelua.

CAMP

Alusta asti minua viehätti ohjelman 90-luvun loppuun viittaava visuaalinen ilme. Myönnän, etten ole paljoa seurannut suomalaisia televisio-ohjelmia, mutta siitä huolimatta veikkaan, ettei vastaavaa värimaailmaa ole enää kovin yleinen 2010-luvun suomalaisissa tv-ohjelmissa. Se on yksinkertaisesti sen verran camp Suomeen. Tämä voi johtua myös suomalaisen kulttuurin aika konservatiivisesta suhtautumisesta väreihin. Tällainen värikkyys ja ”ysärimeininki” tuskin vie yhtä paljon uskottavuutta Espanjassa, jossa värejä käytetään muutenkin runsaammin. Asiaan saattaa vaikuttaa myös Espanjan maahanmuuttajat Pohjois-Afrikasta ja Etelä-Amerikasta, sillä niissä molemmissa tällainen estetiikka on tavallisempaa. Kaikkialla tällainen tyyli ei johda samanlaisiin humoristisiin ja naurettaviin konnotaatioihin kuin länsimaissa. En tiedä onko tätä aihetta paljoa tutkittu, joten tämä on ihan vain omaa mutuiluani. Tätäkin oli kuitenkin mukava pohdiskella yhdessä vaimoni kanssa jos varsinaisten puheluiden sisällöt sattuivat olemaan tylsiä tai kukaan ei ollut soittanut studioon useampaan minuuttiin. Oli myös hauskaa pohdiskella ohjelman uskonnollisia elementtejä, jotka usein näyttäytyivät synkretistisenä, kitsch-henkisenä sillisalaattina. Eivätkö ohjelman katoliset katsojat pidä rienaavana, että Sandro Rey tekee ristinmerkin ohjelmassa jossa on runsaasti viittauksia muihin uskontoihin?

Tähän liittyykin yksi ohjelman camp-arvojen kulmakivistä: vaihtelevien teemojen mukaiset ”erikoislähetykset”. Esimerkiksi jonain yönä Astro TV:n lähetys oli omistettu Fortunalle, eli roomalaisten onnen ja sattuman jumalattarelle. Minulle oli ylipäätään täysi yllätys, että kyseisellä roomalaisten jumaluudella on ylipäätään jokin merkitys Espanjassa vuonna 2013. Tietenkään kyseessä ei ole katoliseen uskoon kuuluva hahmo, mutta toisaalta katolisuus itsessään on muodoltaan ja tyyliltään erilainen vaikkapa suomalaiseen luterilaisuuteen verrattuna. Ehkä katolisille tärkeät pyhimykset raivaavat ihmisten mieliin sellaisia paikkoja joihin Sandro Rey tai Silvia Raposo voi tuoda Fortunan kaltaisia, alunperin muista kulttuureista peräisin olevia "jumaluuksia". Minun oma assosiaatio Fortunasta vei kuitenkin enemmän vanhojen Aku Ankan taskukirjojen suuntaan, tuoden mieleen Giuseppe Peregon paikoin uskomattoman nonsense-tason saavutavat esinäytökset.

Näissä Astro TV:n "erikoislähetyksissä" oli tyypillistä vuorossa olevan "gurun" suorittamat rituaalit. Joskus nämä rituaalit olivat hyvin yksinkertaisia: esimerkiksi Sandro saattoi vain poltella kynttilän liekeissä paperinpaloja. Puhelun päätteeksi hän vain otti jostain kulhosta paperinpalan ja poltti sen sanoen muutaman sanan, ikään kuin polttaen "mielipahan" tai jonkin muun kielteisen asian paperin mukana. Joskus nämä rituaalit olivat kuitenkin hyvin noloja, suorastaan naurettavia. En harmikseni koskaan nähnyt yllä olevassa kuvassa näkyvää rituaalia. Mitähän se teki tuolla tikarilla? Tulin kuitenkin nähneeksi hyvinkin korneja rituaaleja joiden camp-arvo kolkutteli äärettömyyden portteja. Esimerkiksi eräässä "erikoislähetyksessä" Montse Anglada pyrki ”siirtämään” soittajan negatiivisuuden pieneen viiriäisen munaan, jonka hän lopuksi rikkoi loitsun säestämänä. Rituaali oli todella epäonnistunut siksi, että muna on lukemattomissa eri uskonnoissa uuden elämän symboli. Sen rikkominen tässä tarkoituksessa oli siis yksinkertaisesti täysin älytöntä. Kyseisen älynväläyksen saaneelle moinen perusasia oli joko täysin tuntematon, tai sitten ajateltiin niin, että ihan kaikki voidaan määritellä uudelleen piittaamatta menneisyyden taakasta. Lisäksi viiriäisten munien nuijiminen näytti visuaalisesti aika sotkuiselta mikä ei YHTÄÄN parantanut rituaalin uskottavuutta. Päinvastoin!

Huomautan vielä, että vääntäessäni itkun ja naurun sekaisia facepalmeja näistä rituaaleista ja muista nolouksista tein ne ennen kaikkea näille ”guruille”. Tunsin välillä lievää (ihan hyväntahtoista) sääliä heitä kohtaan. Kaikkea sitä ihminen tekeekin työkseen ja millä tavalla! Tämä myötätunto heitä kohtaan voi tietysti johtua omasta (ehkä joidenkin mielestä synkästä) menneisyydestäni. Olin vuosia sitten opiskeluaikoina Kuopiossa chat-juontajana tuolloin KPY:n pyörittämällä Diggari-kanavalla. Toisaalta se oli paljon tylsempää – en saanut kyseisessä työssä kehitellä ja toteuttaa jännittäviä rituaaleja. Säälin lisäksi olin siis Astro TV:n juontajille myös hieman kateellinen. He saivat palkkaa tuosta älyttömästä sekoilusta!

ESOTEERISUUS

Toisaalta mitä enemmän Astro TV:tä katselin, sitä enemmän aloin saada siitä irti vaikeasti selitettävää sielunravintoa jota voidaan sen mystisen luonteen vuoksi kutsua myös esoteerisuudeksi. Viime kappaleessa kuvailtu täysin älytön rituaali oli juuri sellainen riitasointu, josta diskordianistina pystyin saamaan paremmat kiksit kuin keskivertosuomalainen marokkolaisesta marisätkästä. Saan vääristyneistä rituaaleista henkistä voimaa! Joku saattaisi kutsua tuota voimaa vain huumoriksi tai iloksi, eikä se olisi väärin sanottu. Se olisi kuitenkin liian vähän sanottu, sillä kyse on paljon suuremmasta, jostain mitä on vaikea selittää. Riitasointuihin kytkeytyvä ristiriitojen riemu on sieluni polttoainetta. Kuten ohjelmaan soittelevatkin, uskon johonkin itseäni suurempaan, mutta ehkä en vain juuri samalla tavalla. Kerran yksi soittaja pyysi Montse Angladaa vain toistamaan loitsumaisen lorun, jonka Montse lurautti yleensä jokaisen soiton päätteeksi tiettyjen käsiliikkeiden saattelemana. Montse vaikutti hieman hämmentyneeltä, kun soittaja ei kaivannut mitään muuta, ei ohjeita, ei neuvoja, ei tukea ja sympatiaa – ainoastaan tuon loitsun joka on mitä luultavimmin Montsen itse keksimää diibadaabaa. Minä ymmärsin hyvin tuota soittajaa. Joskus puolitosissani suunnittelin soittavani suoraan lähetykseen. Suunnittelin valittavani Montselle kuinka olen suomalaisena kohdannut Pontevedrassa paljon rasismia. Olisin vain halunnut kuulla mitä hän siihen sanoo ja sitten olisin pyytänyt häntä sanomaan loitsun. Moni voisi luulla, että kyseessä olisi ollut vain pila, mutta minulle puhelinsoitto olisi ollut rituaali. Montse ei vain olisi tiennyt roolien olevan päälaellaan: soittaja suorittaa rituaalin. Onkin sääli, että ohjelma loppui ennen aikojaan. Olisin saanut tuosta rituaalista monta lapiollista etu-ja käpyrauhasta kutkuttavaa esoteerisuusexpaa.

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

RATIONAALISUUDEN RAJAT

Olen suhtautumistapani kanssa puun ja kuoren välissä. Kiteytetysti niin, että tähän esoteeriseen "huuhaahan" uskovien kannalta olen rieenaja, toisaalta "rationaalisuuden" itselleen omineiden bussiateistien kannalta olen taas ihan samanlainen pökiö kuin "huuhaahan" uskovatkin. Jonkinasteinen rienaus on yleinen seuraus omasta suhtautumisestani uskontoon, mutta suhtautuminen on samanaikaisesti myös vakava. Sitä vakavuutta voi olla vaikea selittää "tieteelliseen maailmankuvaansa" pomminvarmasti uskovalle bussiateistille. Jonkinlaisella NLP-logiikalla minä uskon ihmisen uskolla olevan suuri merkitys ja voima. En painota sitä asiaa johon uskotaan, vaan uskomisprosessia itsessään. Väittipä ihminen olevansa kuinka rationaalinen hyvänsä, jokaisella on oma uskomusjärjestelmänsä jossa on aina omat inhimilliset puutteensa. Ihmisen rationaalisuus on rajallinen ja siksi se ei sovellu kaiken mittariksi. Kun Montse hajotti niitä munia älyttömässä rituaalissaan, en minä ymmärtänyt mitä järkeä siinä on. Minä kuitenkin pidin siitä aivan kuten linnunlaulusta, vaikken minä ymmärrä mitä linnut laulavat.

Kuka saa määritellä uskomisen rajat, sen laadun ja ehdot? Jos äärimmäisimpiä "rationaalisuuden" ja "huuhaan" tulisi uskoa, pitäisi tällaisiin ohjelmiin soittavat määritellä käytännössä mielisairaiksi. Kuinka paljon silloin "saa" uskoa horoskooppeihin saamatta hullun leimaa? Saako niitä vähän vilkaista vaivihkaa kunhan huutaa ääneen EN MINÄ NYT OIKEASTI NÄIHIN USKO, KUHAN HALUAN NAURESKELLA, HEH HEH". Rituaaliin voisi kuulua kuolleen kuhan heiluttelu. Jos ei kelpaa, saa ehdottaa toisenlaistakin rituaalia. Jos taas lukee horoskooppeja "tosissaan", tulisiko tällaisesta "hullusta" tehdä lastensuojeluilmoitus? Helvetti, sehän aivopesee lapsensakin uskomaan tuollaiseen huuhaahan!

Niin ironista kuin se ehkä onkin, luulen etteivät useimmat tällaisiin ohjelmiin soittelevatkaan suhtaudu asiaan aivan noin vakavasti (minkä taas piti olla niiden haudanvakavien uskovaisten erityisominaisuus). Soittelijathan ovat suurelta osin vanhoja ihmisiä jotka haluavat puhua edes jollekin. He haluavat, että joku heitä oikeasti kuuntelee. Heihin ivallisesti suhtautuvan ateistin kannattaisi ehkä miettiä, saattaisiko hänen oma vanhempi tai isovanhempi soittaa tuollaiseen ohjelmaan. Niin ei ehkä tarvitse tehdä jos käy kylässä tarpeeksi usein ja juttuseuraa löytyy muutenkin.