Kuten aika monella pariskunnalla on tapana, katson yhdessä vaimoni kanssa elokuvia. Kun seurustelumme ensivuosina (jolloin vaimoni oli vasta tyttöystävä) elokuvia katsoimme, pystyi niistä aika nopeasti päättelemään minkälaisista elokuvista pidän. Suurin osa kun oli kuitenkin minun ehdottamia. Kun muistelen noita ensimmäisiä seurusteluvuosia muistuu mieleeni yksi elokuva ylitse muiden, elokuva joka vaimoani erityisesti hämmensi. David Cronenbergin Alaston lounas, Alejandro Jodorowskyn Holy Mountain tai Spike Jonzen Being John Malkovich ovat aivan tyypillisiä Ossin valintoja, mutta komediaelokuva! Vieläpä romanttinen komedia! Eihän Ossi sellaisista perusta yhtään! Enkä perustakaan, mutta poikkeus vahvistaakin säännön.

Päiväni murmelina (Groundhog Day) on Harold Ramisin ohjaama ja yhdessä Danny Rubinin kanssa käsikirjoittama elokuva vuodelta 1993. Se kertoo itsekeskeisestä televisiokanavan meteorologista Phil Connorsista joka matkustaa työnsä vuoksi amerikkalaiseen pikkukaupunkiin. Siellä vietetään jokavuotista ”murmelin päivää”, joka ei tosin Philiä voisi vähempää kiinnostaa. Lisää turhautumista aiheuttaa elokuvan keskeisin erityispiirre: Phil elää saman päivän yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka hän tappaisi itsensä (tapahtuu elokuvassa useita kertoja eri tavoin) hän herää aina saman päivän aamuna uudelleen. Jo pelkästään tästä revitty musta huumori erottaa elokuvan monista muista amerikkalaisista komedialokuvista. Kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa televisiosta joskus hyvin kauan sitten, juuri tämä kiinnitti huomioni. Itsemurha esitettiin lähes yhtä hirtehisesti kuin Aki Kaurismäen elokuvassa I Hired a Contract Killer. Tämä "eurooppalainen" tyyli estikin minua vaihtamasta kanavaa. Asiaa auttoi tietysti myös hyvät näyttelijät. Ben Stilleriä ja Adam Sandleria en voi oikein sietää, mutta Bill Murray olemassaolo antaa jotain toivoa elokuvalle. Ja kuinka ollakaan, hän on kuin luotu Philin rooliin!

Koomisista kohtauksistaan huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole silkkaa sekoilua, eikä toisaalta sekoilu ole elokuvan muusta sisällöstä erillistä koristetta. Philin päätavoite on saada hurmattua kolleegansa Rita. Tässä hän yrittää käyttää ”lisäelämiään” hyväksi, oppiessaan kerta toisensa jälkeen jotain uutta. Rita on kuitenkin hyvin hankala tapaus. Lukuisten elämien myötä hankitut tiedot ja taidot eivät häntä vakuuta siitä, että Phil olisi hänen unelmiensa mies. Philin itsemurhayritykset ja yleinen kyynisyys johtuu osaltaan myös tästä. Mikä tietysti viittaa todellisuuteen, siihen mitä tapahtuu monille ihmisille ihan oikeasti. Vaikkei heräisikään kirjaimellisesti samaan päivään uudelleen, monesta ihmisestä tuntuu siltä jossain vaiheessa elämää. Philin kyynisyyteen ja turhautumiseen on siis hyvin helppo samaistua. Myös naisten hurmaamisen vaikeus voi tuntua monesta mieskatsojasta tutulta. Mitähän tässä nyt sitten pitäisi osata, jos mestarillinen piannonsoitto tai jäänveistotaitokaan eivät vie naisen jalkoja alta? No, kokeillaanpa leikkiä Jumalaa. Kyllä, yhdessä elokuvan kohtauksista Phil väittää Ritalle olevansa Jumala. Pyrkiessään vakuuttamaan Ritaa tästä "tosiasiasta" hän luettelee kahvilan ihmisten taustat, kertoo kuka on kaapissa oleva homo ja niin edelleen. Mutta mikään tästä ei kuitenkaan auta Philiä saavuttamaan tavoitettaan. Vaikka hän olisikin Jumala hän on myös mulkku. Harva tykkää mulkusta vaikka tämä sattuisikin olemaan myös Jumala. Niinpä ei tule pesää Ritalta.

Onnistunutta taideteosta voi tulkita monella tavalla. Itse tulkitsen elokuvan vihjaavan katsojalle ratkaisun olevan seuraava: lopeta suorittaminen ja ole vähemmän itsekeskeinen mulkku. Ei olekaan ihme, että monet buddhalaiset ovat nähneet elokuvan samsaran, elämän ja jälleensyntymisen kiertokulun vertauskuvana. Toisaalta elokuvan sanoma on vedonnut muihinkin uskontokuntiin; esimerkiksi katoliset ovat tulkinneet elokuvan kuvaavan kiirastulta jossa ihmisen sielu puhdistuu. Uskonnottomuudestani (ei nyt mennä harjoittamaani diskordianismiin, sillä se veisi arvostelun sivuraiteille) huolimatta näen itsekin elokuvan varsin hengellisenä ja humaanina. Päiväni murmelina on suorastaan hämmentävän suorasukainen tökkiessään suoraan länsimaalaisen maallistuneen post-postmodernin ihmisen kipupisteisiin. Nykyihminen elää jatkuvaa itsekeskeistä minäminä-elämää, josta lopulta seuraa se ettei se ole enää elämää ollenkaan. Onko silkasta hedonismistakaan elämän tarkoitukseksi? Maistuisiko kaviaari tai mikään muukaan herkku hyvältä jokaikinen päivä? Mitä iloa on taidosta soittaa pianoa tai tehdä jääveistoksia, jos niilläkin on vain välinearvo — tietyn naisen saaminen petiin? Vitutus on taattu jos konsti ei toimi ja jos se toimii, taito muutuu sen jälkeen helposti merkityksettömäksi. Päiväni murmelina käsitteleekin nerokkaalla ja ovelalla tavalla elämän merkitystä ja mielekkyyttä, sekä tapaa millä se on monelta ihmiseltä kadoksissa. Siksi en voi olla siitä pitämättä ja annan sille täydet pisteet.

5/5