Aikaperspektiivi (en keksi tähän hätään parempaakaan termiä) erottaa video -ja elokuvateoksen valokuvasta. Valokuvan katselulla ei ole ennalta määriteltyä alkua ja loppua, mutta videolla ja elokuvalla on. Tämän vuoksi videolla on yhteistä myös musiikin ja äänen kanssa - niilläkin kun on vastaavalla tavalla alku ja loppu. Tämän merkitys voi helposti unohtua jos ajattelee videokuvausta visuaalista puolta korostaen. Stock footage-tyyppisiä videoklippejä tarjoavien sivustojen materiaalista iso osa on usein kuvattu järjestelmäkameralla, joiden äänen tallennuksessa on paljon toivomisen varaa. Monien klippien tapauksessa se ei kuitenkaan haittaa. Onhan niinkin, että monissa ammattituotannoissa kuvaushetkellä tallennettua ääniraitaa ei käytetä ollenkaan. Mitä isompi tuotanto ja budjetti, sitä todennäköisemmin joukko ammattilaisia rakentaa äänimaailman jälkikäteen. Äärimmillään ihan kokonaan, kuten usein tehdään suurissa Hollywood-tuotannoissa. Joskus se on käytännön sanelema pakkokin. Esimerkiksi Dark Knight-elokuvan tapauksessa piti näin tehdä, koska ohjaaja Christopher Nolanin (viereisessä kuvassa) suosimat massiiviset IMAX-kamerat ovat meluisia kapistuksia. Tästä syystä kuvaushetkellä tuotettu dialogikin piti äänittää myöhemmin uudelleen. Tietysti ammattituotannoista löytyy toisenlaisiakin lähestymistapoja. Esimerkiksi George Clooneyn ohjaamassa Leatherheads-elokuvassa on dialogikohtaus joka tapahtuu moottoripyörällä ajaessa. Clooney haluaa ehdottomasti saada dialogin talteen kuvaustilanteessa, joten elokuvassa käytettiin oikean Zellweger-moottoripyörän sijasta sähkömoottorilla toimivaa näköismallia joka teetettiin elokuvaa varten. Näin moottoripyörä oli erittäin hiljainen ja dialogin tallentaminen kuvauksen aikana oli mahdollista.

Pienemmän budjetin tuotannoissa joutuu kuitenkin tekemään paljon enemmän kompromisseja. Dokumenttielokuvien kohdalla on tavallista, että ohjaaja on alusta pitäen vastuussa sekä kuvaamisesta, että äänittämisestä. Riippuu paljon tietenkin dokumentin aiheesta, tyylistä ynnä muusta, mutta yleisesti ottaen dokumentin aiheesta tarvitaan materiaalia paljon. Eipä esimerkiksi palkitun ja arvostetun Reindeer Spottingin ohjaajalla Joonas Neuvosella ollut mahdollisuutta palkata äänittäjää ja kuvaajaa dokumentin kuvaamisen ajaksi. Myöhemmin Neuvonen toki sai apua jälkituotantoon kuten leikkaamiseen tuotantoyhtiö Bronson Clubilta. Itsekin työstän tällä hetkellä (opintojen ja muiden projektien ohella) täyspitkää dokumenttielokuvaa lähes kaiken itse tehden. Ainoa poikkeus on elokuvaa varten sävellettävä musiikki, josta vastaa osaava ammattilainen. Kaikki muu äänimaailmaan liittyvä jää kuitenkin kokonaan minun vastuulle. Olen toki joutunut miettimään näitä asioita ennenkin, mm. tehdessäni verkossa julkaistavaa Discasting-sarjaa vuosia aiemmin. Mutta nyt rima on korkeammalla. Dokumenttielokuvan täytyy kuulostaa hyvältä myös teatterisalissa. Viimeistään siellä amatöörimäisyys hyppää korviin jos elokuvan äänimaailmaan ei ole tarpeeksi panostettu. Amatöörituotantojen yleisimpiä ongelmia on juurikin äänimaailman ontuminen tavalla tai toisella. Ehkäpä juuri DSLR-kameroiden suuri suosio ja niihin usein liittyvä välineurheilu (jota käsittelen tässä aikaisemmassa kirjoituksessa) saa monet keskittymään pääasiassa visuaaliseen puoleen. Ehkä tämä johtuu myös siitä, että äänimaailmasta huolehtiminen on aika epäkiitollista puuhaa. Aniharva kiittää hyvästä elokuvan tai videon mainiosta äänisuunnittelusta, mutta sen sijaan melko pienetkin ongelmat kuuluvat kilometrien päähän yleisössä närästystä aiheuttaen.

Äänimaailman vaativuus musiikkeineen on tietyst projektikohtaista. Aikaisempina vuosina tein infomercial-tyyppisten keikkatöiden lisäksi edellä lähinnä vain edellä mainittua Discasting-sarjaa. Sitä varten tarvitsin mikrofonin nauhoittaakseni kertojan äänen videoihin ja joskus satunnaisesti myös dialogia. Niinpä ostin Rode Podcaster-mikrofonin (hinta Amazon.de:ssä tätä kirjoittaessa 165 euroa) johon olen ollut erittäin tyytyväinen. Se on erinomainen usb-liitäntäinen kondensaattorimikrofoni. Käytän sitä yhä, mutta se ei yksinään riitä dokumentin äänimaailman äänittämiseen. Toisin kuin aikaisempien videoitteni kohdalla, nyt pelkkä stereoääni ei riitä. Kuulostakseen hyvältä teatterissa dokumentissa pitäisi olla monikanavainen tilaääni. Tätä varten tarvitsen helposti kuljetettavan äänityslaitteen, jolla voin nauhoittaa ympäristön ääniä. Tietysti kameranikin, Canon HV20 tallentaa kuvaushetkellä oman ääniraitansa. Sen mikrofoni on kuitenkin aika vaatimaton, vaikka tietysti tyhjää (tai vaikkapa kännykkää) paljon parempi. Dokumentissani kuvataan automatkaa Suomesta Espanjaan. Tuolta matkalta kuvatusta videokuvasta osa on äänten puolesta onnistunutta, osa ei. Ääniraita on käyttökelvoton kohtauksissa jotka on kuvattu auton sisällä ajon aikana. Kuvan vakauttamiseksi niissä käytettiin gyroskooppia, jonka moottorit aiheuttavat äänekkään surinan joka tukkii ääniraidan kokonaan. Pari autossa käytyä dialogikohtausta on tämän takia äänitettävä uudelleen. En tietenkään voi palata enää joka paikkaan nauhoittelemaan ympäristön ääniä uudelleen, mutta silti voin tehdä paljon. Esimerkiksi minun täytyy nauhoittaa tasaista pakettiauton hurinaa. Tämän päälle tulevat sitten muut äänet kuten uudelleen nauhoitettua dialogia ja musiikki. Huoltoasemien pihoilla kuuluvaa taustahuminaa, yms. äänimaisemaa voin nauhoittaa Espanjassa. Huoltoasemat ovat kaikkialla niin samanlaisia, että kunhan tunnelma ja esim. autojen määrä täsmää edes suurinpiirtein, voi Espanjassa nauhoitettua huoltoaseman äänimaailmaa käyttää yhtä hyvin Tanskaan sijoittuvassa kohtauksessa.

Tämän vuoden alussa aloin vähitellen lukemaan verkosta aiheeseen liittyviä arvosteluja, artikkeleita, blogikirjoituksia ja keskusteluja. Joskus kauan sitten luin Zoom H4-mikrofonista, jolla voi nauhoittaa neljä kanavaa yhtäaikaa. Minkä taas voi muuttaa jälkieditoinnissa 5.1-tilaääneksi. Tästä syystä aluksi ajattelin, että sellaistahan minä tarvitsen. Kertaäänityksellä surround-ääntä! Perehdyin kuitenkin useisiin eri arvioihin, joissa Zoom H4:ää verrattiin kilpailijoiden vastaaviin tuotteisiin. Niistä ylivoimaisesti eniten mainittu oli Sony PCM M10. Ensialkuun se ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä kiinnostavalta: sillä kun voi äänittää vain kahta kanavaa yhtäaikaa. Onneksi luin paljon muutakin kuin vain pelkkiä laitearvioita. Halusin mm. selvittää, kuinka tilaääni oikein leikataan käyttämälläni editointiohjelmalla, Final Cut Pro X:llä. Tämän myötä minulle selvisi, että kaksi kanavaa on yleensä aivan riittävästi — kunhan äänitys on muuten tehty onnistuneesti ja esim. äänityslaite (tai siihen kytketyt ulkoiset mikrofonit) on sijoitettu viisasti. Tässä kohtaa muistini virkistyi: tarjoaahan kameranikin stereoääniraidan. Yhdessä toisen stereoääntä nauhoittavan laitteen kanssa saadaan riittävä tilavaikutelma aikaiseksi. Ja kuten jo aiemmin tässä kirjoituksessa totesin, ei ääniraitojen tarvitse olla aina kuvaushetkellä tallennettuja. Joskus ääniraita on voitu nauhoittaa aivan eri paikassakin. Jos esimerkiksi tarvitsen lisää äänimaisemaa huoltoasemalle sijoittuvaan kohtaukseen, siihen voi käyttää jollain toisella huoltoasemalla nauhoitettua ääntä kunhan se vain sopii kohtaukseen. Tietysti tämä tuntuu joskus vähän huijaukselta. Toisaalta dokumenttielokuvakin on aina enemmän tai vähemmän tekijöidensä näkemys ja kiteytys, eikä mitään silkkaa "faktaa".

Vähitellen Sony M10 alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Luin siitä paljon erilaisia arvioita. Kaikkein hyödyllisemmäksi arvioksi löytyi tämä Ken Rockwellin arvio. Se ei ollut pelkkä luettelo ominaisuuksista vaan paljon enemmän. Rockwell antaa hyviä ohjeita M10:llä nauhoittamista varten. Tässä kuitenkin tärkein pointti:

”You can't just plop it down and go. Recording engineering is an art: microphone placement is everything to recorded sound”.

Vastaavaan näkemykseen törmäsin myöhemmin muuallakin. Nauhoittaminen on paljon muutakin kuin vain välineurheilua. Tietenkään se ei sulje pois sitä seikkaa, että rahalla saa aina vain parempaa. Tästä löytyi paljon keskusteluja etenkin ammatikseen äänittävien keskustelufoorumeilla. Heidän mukana kuljetettavan (usein painava laukku tai kaksi) kenttävarustuksen hintalappu oli usein lähempänä 10 000 euroa vahvistimineen, mikrofoneineen ja tuulensuojineen. Itsestäänselvyytenä usein todettiin, ettei n. 200 euron hintaisen Sony M10:n mikrofonit voi pärjätä 1000 euroa kappaleelta maksaville mikrofoneille. Yllätyin kuitenkin siitä, ettei M10:iä kuitenkaan lytätty. Yllättävän moni ilmoitti yhä sitäkin käyttävänsä, mm. siksi että se on aina mukana. Tietysti rahalla saa rajumpaa rautaa, mutta saisinko siitä kaikkea hyötyä irti? Toisin kuin äänityksen veteraaneilla, minulla ei ole äänittämisestä vuosien kokemusta. Tästä syystä uskon M10:n olevan minulle varsin oiva valinta. Pieni kokokin on etu, M10 kulkee helposti kaikkialle. Ympäristön äänien nauhoittamisen lisäksi voin käyttää sitä myös kuvaamisen yhteydessä tehtyjen haastattelujen äänittämiseen. Tähän sopiva kravattimikrofonikin löytyy jo valmiksi. Mikki kiinni haastateltavan paitaan ja M10 tämän taskuun. Synkan saa kohdalleen kameran nauhoittaman ääniraidan avulla.

Verkosta tilatessa usein haluaa tunkea samaan tilaukseen jotain muutakin, samalla toimituskululla. Ensin mietin M10:n kaveriksi mikrofoneja, mutta sitten tajusin että niitä on jo tarpeeksi. Sitten törmäsin sattumalta Sonyn MDR-7506-kuulokkeiden arvosteluun. Minua alkoi vähän nolottamaan. Olen työskennellyt pitkään vajaan 20 euron hintaisia Philipsin kuulokkeita käyttäen. Aina kun kuulokkeet hajoavat, ostan suurinpirtein tuon hintaluokan isot kuulokkeet valmistajalta jonka laatuun edes jossain määrin luotan. Tulee kuitenkin selväksi, että ulkona M10:llä nauhoittaessa ja dokumenttielokuvaa editoidessa tarvitsen laadukkaammat kuulokkeet. Rockwellin arvio saa minut vakuuttuneeksi, että kuulokkeista kannattaa maksaa n. 100 euroa. Tietysti kuulokkeisiin saisi upotettua rahaa enemmänkin, aivan kuten ammattitason äänityslaitteistoonkin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ero 20 euron ja 100 euron kuulokkeissa on suurempi kuin 100 ja 200 euron. Samantyyppistä sääntöä näyttää noudattavan tilaäänenkin standardit. Hifistelijä saattaa muistuttaa, että onhan myös tuo 7.1-tilaääni, mutta sen ero 5.1-tilaääneen on marginaalinen useimmille muille kuin hifisteille. Sen sijaan ero stereon ja 5.1-tilaäänen välillä on merkittävä — etenkin teatteriolosuhteissa.

UPS:n toimitussekoilujen jälkeen tänään sai vihdoin käsiini M10:n ja kuulokkeet. Niin vähän niitä olen ehtinyt käyttää, joten mitään varsinaista omaa arvioita en niistä ryhdy tässä vaiheessa kirjoittamaan. Palaan ehkä asiaan myöhemmin jonkinlaisen kirjoituksen muodossa. Ennen kuin lopetan tällä erää, heitän vielä pientä metapohdintaa. Ryhdyin kirjoittamaan tätä kirjoitusta osittain siksi, että huomasin tästä aiheesta olevan aika vähän tietoa suomeksi. Englanninkielisiä arvioita, vinkkejä, keskusteluja ynnä muuta riittää vaikka kuinka paljon. Niiden löytäminen voi kuitenkin olla sekä tuuripeliä, että aikaa vievää puuhaa. Toivonkin, että tämän kirjoituksen ja sen sisältämien linkkien avulla joku pääsee joskus etsinnöissään eteenpäin. Olen aika nihkeä maksamaan blogisteille yms. Donate-nappulan kautta, mutta toivon mukaan tämä blogikirjoitus saa edes vähän ”hyvän kiertämään” eteenpäin. Kunhan vähän olen päässyt paremmin sisään M10:n käyttöön, saatan lopulta sitä Donate-nappulaakin painaa Rockwellin sivuilla. Hän jos kuka on lahjoituksen ansainnut.